Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Azrael Caucié


Nimi: Azrael Kody Caucié

Laji: Muodonmuuttaja

Eläin: Musta kettu

Ikä: 22-vuotias

Sukupuoli: Mies

Ulkonäkö: 
Azrael on sinihiuksinen nuorukainen jolla on pituutta 185 cm. Miehellä on melko vahvat kasvonpiirteet, kuten korkeat poskipäät. Azraelin silmät ovat punaiset, mutta valosta riippuen erisävyiset. Ne ovat monen mielestä pelottavat ja harva katsoo puhuessa Azraelia silmiin. Miehellä on myös nenällään kaksi arpea, jotka antavat hänestä hyvin rajun kuvan. Harva tietää, että arvet ovat tulleet Azraelin isän puukosta. Azran hiukset ovat tummansiniset, mutta luonnehditaan yleensä mustiksi; hiukset ovat yleensä sekaisin ja luonnostaan aavistuksen kiharat. Hiukset ylettyvät korviin asti ja suorina hiukset olisivat vieläkin pidemmät.

 Mies pukeutuu pääosin mustaan nahkatakkiin, farkkuihin ja maihareihin, mutta myös muita vaatteita löytyy. Vaatteista harvoin löytyy mitään erikoista, farkuissa roikkuu ketju, mutta muuta koristetta ei tältä mieheltä löydy.

 

Luonne:

Azrael - olemattomien kavereiden keskuudessa Azra - on hyvin erikoinen tapaus. Suorasanainen mies, joka ei kaihda sanoa totuutta. Nuorukaisen katse on aina jokseenkin viileä ja suuttuessa suorastaan kylmä. Koskaan ei voi tietää, mitä miehen päässä liikkuu. Mieheltä ei voi odottaa kovinkaan ystävällistä ja kilttiä kohtelua eikä hän näytä tunteitaan helposti. Azrael vaatii paljon aikaa, jotta näyttää tunteitaan.

 

 Azra omistaa vahvat mielipiteet monista asioita ja saattaa tuoda niitä esille sellaisissakin tilanteissa joissa ehkä olisi parempi olla hiljaa. Siitä huolimatta mies on hyvin harvasanainen ja on suorastaan harvinaista saada pitkiä keskustelutuokioita nuorukaisen kanssa. Mies aiheuttaa usein tappeluita, joihin osallistuu tietynlainen palo silmissään. Azrael pitää tappeluista pelottavan paljon, koska saa purra niihin raivoaan. Azra on myös yllättävän pitkävihainen. Nuorukainen suuttuu harvoin turhista ja pienistä asioista, mutta mitään mies ei inhoa enempää kuin valehtelua.

  

Azrael ei osaa surra samalla tavalla kuin moni muu ja ei ole uutta nähdä Azrael verisenä huonojen uutisten jälkeen. Miehenalku purkaa kaiken surun palasiksi ja korvaa aukot kivulla sekä raivolla. Azrael on hyvin suojeleva läheisiään kohtaan ja ei voi sietää ajatusta heidän vahingoittumisestaan.

 

Menneisyys:

Azrael syntyi suorastaan tavalliseen muodonmuuttaja perheeseen. Hänellä oli vanhemmat ja kaksi sisarusta; pikkuveli ja isosisko. Azraelin isosiskolla, Jayella oli tapana tehdä Azralle kukkaseppeleitä punaisista ja valkoisista kukista. Siinä missä pojan äiti suorastaan pelkäsi erikoislaatuista nuorukaista joka haastoi riitaa jokaisen vastaantulevan kanssa, niin Jaye rakasti sinihiuksista veljeään. Jaye oli sydämellinen ja hyvin kaunis nainen joka oli monen mieleen; niin miesten kuin naistenkin. Jayen kuoltua hyvinkin mystisesti niin jo valmiiksi riidanhaluisesta pojasta, jonka synkkä ajatusmaailma pelotti monia tuli vieläkin äkkipikaisempi. Azraelin isä - Arthurius - oli yrittänyt saada pojasta samanlaista kuin itsestään; kreiviksi haluavaa, uhmakasta, mutta samalla ovelaa miehenalkua.

 

 Azraelin pikkuveli, Arden oli siskon kuoltua 3-vuotias ja ei tajunnut isoveljensä suunnatonta raivoa joka kyti pinnan alla kuin tuli. Arthurius käytti pojan raivoa hyväkseen katumatta asiaa laisinkaan. Ensimmäiset vuodet Azrael kulki omia teitään katsomatta kenenkään perään ja välittämättä kenestäkään. Azrael opetteli huonolla menestyksellä tekemään itselleen myös kukkaseppeleitä, jotta pystyi pitämään siskonsa lähellään.

 

 Arden täytti kahdeksan, kun heidän vanhemmat kuolivat tai niin heille sanottiin. Arthuriuksen ruumista ei kuitenkaan löytynyt ja lapsia ei päästetty katsomaan edes äitinsä ruumista. 13-vuotias isoveli sai nopeasti kaiken vastuun itselleen. Silloin hän kääntyi muiden muodonmuuttajien puoleen - ensimmäistä kertaa ikinä. Azra ei koskaan surrut vanhempiaan, mutta kuunteli joka ilta Ardenin itkemistä voimatta tehdä mitään. Aika auttoi ja tätä nykyä Arden pyörii kaveriporukoiden kanssa, kun taas Azrael viihtyy enemmän metsässä juoksemassa tai kukkasten ympäröimänä niityllä.

 

Muuta:
• Pikkuveli Arden Caucié

• Kukkaseppeleiden teko on arjesta pakenemista

 

Matkalaukku

Pisteet: 218 p. Liittynyt: 12.5.2018
Kirjoittaja: Yaryar Viimeisin tarina: 19.7.2018

Kuukauden hahmo: -

Tavarat

 

Lemmikit

 

Muuta

Hahmopaikat: 1/2

Hahmon kuva: eLouai Candybar 5 

  

 [ Kirjoita ]

Nimi: Yaryar

04.08.2018 00:47
Varoitus!
Luku sisältää väkivaltaa. Ei sovi herkille.

• ☂ •

Luku 15 → Kidutus

Olin kulkenut koko matkan takaisin tutulle mökille syömättä saatika juomatta - sillä hetkellä vain halu tappaa ja kosto ruokki minua. Piti poissa kaiken muun. Seisoin sateessa kuin varjo, pieni ilkikurinen virne huulilla punaiset silmät kiiluen pimeydessä. Astelin rauhallisesti ovelle mukanani vain tuttu puukko. En tarvinnut muuta. Koputin ovelle kerran, toisen ja kun ovi vihdoin avautui niin soin kasvoilleni enkelimäisen hymyn.
‘’Odotinkin sinua!’’ Mies naurahti kuivasti, mutta tiesin oitis hänen valehtelevan - hän ei ollut odottanut minua, ei ainakaan näin pian. Mökin sisällä olevissa laukuissa näytti olevan tavaraa, hän oli lähtemässä. Hän oli pakenemassa. Se oli uutta ja yllätti minutkin osittain. Pelkäsikö mies kreivin kostoa niin paljon, että oli aikeissa lähteä? Lukitsin oven välittämättä siitä seikasta, että mies avaisi helposti oven halutessaan. Kuljetin huoneen keskelle puisen tuolin vilkaisten liekkiä joka paloi takassa.
‘’Ja vitut.’’ Hymähdin sadistinen pilke silmissä. Istutin miehen tuolille jonka olin raahannut keskelle huonetta, ‘’Nyt vasta kaikki hauskuus alkaa.’’ Totesin katsellessa tuolilla istuvaa miestä mietteliäästi. Lopulta otin huoneen pöydältä köyden ja köytin miehen kiinni tuoliin, ‘’Tästähän sinä pidät.’’ Hymähdin astuen sitten askeleen taaksepäin. Mies hymyili hilpeästi antaen vihreiden hiusten valua silmilleen.
‘’Minun poikani.’’ Hän hymyili kuin psykopaatti jota todella oli. Nostin kasvoilleni väkisin ystävällisen hymyn, sellaisen jopa vittuilevan.
‘’Niin olenkin, oletko ylpeä?’’ Naurahdin kuivasti ja suin hiuksia toisella kädelläni pois silmiltä. Arthurius katsoi minua hetken, kunnes käänsi katseensa pois. Mitäköhän miehen päässä liikkui? Ei, ei minua oikeastaan edes kiinnostanut.

Tuijotin edessäni istuvaa miestä avoimen halveksuvasti, en voinut kunnioittaa häntä. Joskus olin pitänyt miestä isänäni, malliesimerkkinä. Ei, hän ei ollut sitä. Tuo mies oli tappanut oman tyttärensä ja vaimonsa katumatta. Puhumattakaan edes lukuisista muista tapetuista. Mies ei tuntenut empatiaa, ei tunteita. Hän oli kuin minä - kenties vihdoin olin alkamassa tajuamaan Kreivin katseen joka tihkui halveksuntaa. Hän ei nähnyt meissä eroa. Se oli omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen ajatus, mutta myös sai minut loukkaantuneeksi. Minä en ollut tehnyt yhtä kamalia tekoja kuin Arthurius. Kumarruin hänen eteensä saadakseni katsekontaktin. Seurasin eriväristen silmien katsetta sanomatta mitään, mutta mies edessäni halusi selvästi sanoa sanottavansa.
‘’Pidit varmasti näkemästäsi, etkö vain?’’ Mies hymähti - tiesin mihin hän viittasi. Olin halunnut pitää sen visusti mieleni sopukoissa, jotta en ajattelisi sitä missään tilanteessa. Siitä huolimatta pieni muistutus sai näyn palaamaan mieleeni ja samalla toi mukanaan epäinhimillisen raivon. Minä halusin kiduttaa tuon miehen kuoliaaksi. Se oli jokin suorastaan eläimellinen halu, jonka aioin todella toteuttaa.
‘’Yrität tehdä minusta kaltaistasi.’’ Sanoin rauhalliseen sävyyn ja se sai miehen vain hymyilemään pehmeästi, kuin isä pojalleen. Nousin ylös kumarasta ja käännyin. Pöydällä oli kaikenlaista mielenkiintoista ja takassa paloi tuli. Pieni, sadistinen virne kohosi kasvoilleni, mutta Arthurius ei ollut vielä tajunnut aikeitani.
‘’Olet jo kaltaiseni.’’ Mies hymyili, mutta en vastannut. Otin ensimmäisen rautaisen esineen joka sattui käteeni ja kävelin takan luo. Tuli ei olisi tarpeeksi kuumaa, mutta luultavasti riittäisi silti. Naksautin kieltäni useamman kerran nojaten lämpöä huokuvaan takkaan.
‘’Ei, olen pahempi.’’ Hän saattoi kuulla virneen äänestäni, koska jäykistyi automaattisesti. En tiennyt uskoiko hän minua todella, mutta minä olin ainakin tosissani. Kun vihdoin kuvioitu rautaesine - kuin polttomerkintään käytettävä rauta - oli luultavimmin tarpeeksi kuuma kivun aiheuttamiseen niin astelin miehen eteen. Mies tuijotti vauhkona ensin minua ja sitten rautaa, kunnes hetken paniikin jälkeen rauhoitti kasvonsa. Hänen piti pitää katu-uskottavuutta yllä. Se oli minusta outoa; olimme kaksin. Toisaalta Arthurius ei ollut koskaan näyttänyt muita tunteita kuin pohjatonta raivoa perhettään kohtaan.

‘’Nauti.’’ Oli viimeiset sanat jotka sanoin, ennen kuin painoin raudan tämän otsalle. Huuto joka karkasi Arthuriuksen huulilta oli eläimellinen ja korkea. Hievahtamatta, silmiä räpäyttämättä pitelin rautaa aloillaan miehen rimpuillessa ja yrittäessä päästä pois hiertävistä köysistä jotka saivat vain ihon vereslihalle. Mitä enemmän mies rimpuili niin sitä isommaksi merkki syntyi ja sitä enemmän kipua se aiheutti. Rauhallisin, määrätietoisin ottein otin rauhan pois ja vaimea, palaneen lihan käry kantautui nenääni. Vilkaisin huvittunut pilke silmissä huohottavaa miestä. Nähtävästi rauta oli ollut tarpeeksi kuuma, mutta olisin siitä huolimatta toivonut parempaa kuin kuuma takka.
‘’Tämä oli vasta alkua.’’ Naksautin kieltä jälleen ja kävelin pienen purkin luokse jossa oli suolaa. Käänsin katseeni mieheen ja sitten suolapurkkiin. Miltä mahtaisi tuntua suolaa tuoreessa haavassa? Myhäilin tuttua sävelmää jota Hänen vaimonsa oli hyräillyt meille, jota Hänen kuollut - Hänen murhaamansa nainen - oli hyräillyt Heidän lapsilleen. Tutun sävelmän kuuleminen selvästi sai miehen tolaltaan, hän alkoi rimpuilemaan entistä enemmän ja kiroili hyvin äänekkäästi. En ollut uskonut sävelmän aiheuttavan tällaista reaktiota.
‘’Saatanan mulkku!’’ Virnistin huvittuneena hänen reaktiolle kuitenkaan lopettamatta hyräilyä edes sillon kun sirottelin suolaa tuoreelle polttomerkille. Mies irvisti, aukaisi suunsa huutaakseen, mutta ääntä ei tullut. Laskin suolapurkin lattialle ja kävelin Arthuriuksen vasemman käden luokse. Oikaisin nyrkissä olevat sormet suoriksi ja pohdin hetken, että mitä tekisin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että veisin vasemmasta kädestä kynnet ja oikean käden sormet murskaisin. Olin tyytyväinen suunnitelmaan ja aloinkin toteuttamaan sitä heti; kaivoin puukolla kynnen irti ja huuto joka alkoi oli samanlaista kuin miehellä joka olisi menettänyt lapset, vaimon.. Tämä huuto johtui jostakin muusta kuin kynsistä jotka kaivon. Ja saatoin sanoa, että minä nautin hänen kärsimyksestään - mistä lie hänen huutonsa johtuikaan. Oli suorastaan lohdullista nähdä jonkun kärsivän samalla tavalla kuin minä, kuin hänen perheensä.. Kuin Darmaine.

‘’Mietitkö äitiä?’’ Kysyin ivallisesti nostamatta katsettakaan ylös. Arthurius kirosi jälleen vaimeasti ja minun oli pyyhittävä veriset käteni vaatteisiini. Lopulta vasen käsi oli valmis miehen mutisten jotakin josta en saanut selvää. Arthurius oli lopettanut huudon jo keskisormen kohdalla; ääntä ei vain tullut. Astelin sitten toisen käden luokse ja mutristin huuliani, ‘’Pysy tajuissasi kusipää.’’ Hymähdin ja katkaisin pikkurillin. Huuto oli samanlainen kuin aikaisemminkin, yhtä kova ja yhtä kivuliaalta kuulostava. Kysyin kysymyksen uudelleen. Ja nyt sain vastauksen.

‘’En mieti! Se huora sai ansionsa mukaan! Olisit kuullut hänen huutonsa kun raiskasin hänet..’’ Matala naurahdus peittyi kuitenkin nopeasti huudon alle. Hän halusi minut raivon valtaan ja siinä onnistui täydellisesti. Liikahdin aavistuksen. Hän oli raiskannut vaimonsa, Darmainen.. Minun ei tarvinnut kysyä vastausta, koska tiesin sen itsekin; myös Jaye oli saanut osansa ennen kuolemaa. En tiennyt miksi juuri se asia sai minut uudenlaisen raivon valtaan. Minä todella olisin halunnut suojella kaikkia, myös isosiskoani. Huokaus karkasi huomaamatta huuliltani; muistin Darmainen punan poskilla - minun ei tarvinnut kuin hymyillä hänelle. Minun oli todella lopetettava naisen ajattelu oitis tai tästä ei tulisi mitään. Suljin silmäni ja laskin hitaasti kymmeneen ennen kuin avasin ne.

‘’Tämä tulee olemaan pitkä päivä, Arthurius.. Ota hyvä asento.’’ Kylmä naurahdus ja uusi sormi murtui. Tiesin, että hän alkaisi turtua kipuun ajan kanssa, mutta en uskonut sen tapahtuvan vielä; sen takia katkoin loputkin sormet ennen kuin käännyin miettimään uutta siirtoa. Jotakin uutta, mutta kivuliasta. Kuulin vaimeaa nieleskelyä ja vilkaisin Arthuriusta joka kyhjötti kasassa tuolilla tuoden mieleen minut pikkupoikana. Hänen toisesta kädestä valui valtoimenaan verta lattialle ja toisen käden sormet olivat veltot, otsassaan miehellä oli rajun näköinen palovamma.
‘’Sinä kasvatit minut tällaiseksi, nyt saat olla eturivillä seuraamassa tilannetta.’’ Myhäilin hiljaisesti ja katselin huonetta kuin etsien jotakin, tietämättä kuitenkaan mitä. Pyörin ympäri huonetta, kunnes katseeseen osui torakka. En tiennyt sen lajia, eikä sillä ollut edes väliä. Se ei ollut kovinkaan iso, mutta tuntuisi vähintäänkin epämukavalle. Sain hyvän idean ja nopean päätöksen jälkeen tartuin torakkaan ja vein sen lähelle miehen kasvoja.
‘’Mitä? Ajattelitko syöttää tuon minulle?’’ Mies naurahti kuivasti kuin asia olisi mitä mitättömin. Hymähdin huvittuneena päätäni pudistellen. Tyhmänäkö hän minua piti? Pyöräytin silmiäni ja vein torakan tämän korvalleen. Minulle suotuisa eläin lähti korvaa pitkin suoraan korvakäytävään ja paniikista, kyynelten täyttämistä kasvoista päätellen se sattui. Hymyilin hänelle ystävällisintä hymyä kun vain suinkin osasin taikoa kasvoilleni. Vihdoin ja viimein näin tuon miehen kärsivän. Kyyneleet jotka valuivat lietsoivat tietynlaista vihaa, mutta myös ylpeyttä.

Yhtäkkiä Arthurius sanoi jotakin joka sai minut jäätymään täysin;
‘’Muistan miten Jaye huusi nimeäsi, hän yritti saada sinut apuun.. tai sitten hän pelkäsi puolestasi.’’ Miehen ääni oli kivusta jokseenkin pidättyvä; hänen oli hallittava sanansa jotta sai sanottua tietyt lauseet eikä suusta kuuluisi vain kirosanoja ja muminaa, ‘’Mutta et tullut.. Et pelastanut isosiskoasi.. Ei sillä, sain nauttia rauhassa.’’ Arthurius virnisti miettiessä neljätoistavuotiasta tyttöä, jota oli raa’asti käyttänyt hyväksi ja sen jälkeen tappanut. En olisi halunnut ajatella asiaa; muutama päivä ja Jaye olisi täyttänyt viisitoista.
‘’Hän oli tyttäresi.’’ Sanoin hiljaa, matalasti. Ääneni synkkyys ja katseeni vakavuus kertoi paljon. Jaye oli ajatellut minua jopa silloin - hän oli tarvinnut minua, mutta en ollut paikalla.
‘’Entä sitten Lilith.. Se tyttö osasi pysyä minusta kaukana, aina lähettyvilläsi.’’ Arthurius näytti miettivältä, enkä voinut olla ajattelematta parasta ystävääni. Oliko jopa hän ollut yksi uhreista? Lilith ei ollut koskaan sanonut siitä minulle mitään, ‘’Älä näytä tuolta, en saanut Lilithiltä kuin yhden suudelman.’’ Arthurius naurahti kuivasti. Hän oli selvästi pettynyt siihen; ei uutta uhria - mikä harmi. Päästin suustani huokauksen. Kaikki jotka tunsivat minut olivat saaneet oman osuutensa Arthuriuksesta - jokainen oli kärsinyt takiani. Se loppuisi tänään, sen oli loputtava. Ei enää julmia murhia saatika raiskauksia, ei unettomia öitä. Arthuriuksella ei ollut mitään menetettävää, tiesimme sen molemmat. Sen takia hän sanoi kaiken sen - hän halusi saada minut pois tolaltani ja siinä hän oli onnistunut.

Katsoin miestä hetken ja puukolla viilsin kasvoihin viiltoja; nenän päälle, poskiin harvinaisen syvät ja huulet täytin puukonvedoilla niin, että puhuminen tulisi olemaan harvinaisen kivuliasta - jos hän edes saisi sanoja suustaan. Kävelin sitten pöydän luokse ja otin ensimmäisen kovan esineen, jonka löysin. Astelin takaisin miehen luokse ja metallisella esineellä löin Arthuriuksen toista polvea ja pieni hymy nousi huulilleni kuullessani hänen huutonsa. En tiennyt paljonko aikaa oli kulunut, mutta se tuntui vähälle. Siirryin toisen polven luokse ja tein samalla tavalla. Rusahdus mikä kuului harvinaisen selvästi jopa huudon seasta sai minut vaipumaan jonnekin rajamaille. Osittain ymmärsin Arthuriuksen halun tuottaa tuskaa; se tyydytti, sai kaiken muun unohtumaan. Katsoin veristä kehoa mietteliäästi. Arthurius oli saanut vihdoin huutonsa laantumaan ja nyt yritti keskittyä puhumiseen. Aluksi hän vain mumisi, kunnes lopulta suusta kuului jopa kokonaisia sanoja.
‘’Darmaine, ah.. Odotan jälkikasvuamme.’’ Arthurius näytti miettivän jotakin oikein ankarasti, mitä luultavimmin yhteisiä hetkiään naisen seurassa. En halunnut hänen ajattelevan ylipäätänsä Darmainea. Järkytys näkyi varmasti kasvoiltani, koska Arthuriuksen kasvoille ilmestyi hymyntapainen. En tiedä kestikö minulla jotenkin harvinaisen kauan sisäistää sanat, mutta kun vihdoin tajusin ne niin en voinut olla todella järkyttymättä.
‘’Luuletko Darmainen pitävän sen kersan?’’ Naurahdin kuivasti. Minä en uskonut sitä hetkeäkään - johtuen siitä, etten voinut ylipäätänsä ajatella Darmainea äitinä. Ei, en todella varsinkaan kun Arthurius oli tämän raiskannut.
‘’Taidat todella pitää siitä tytöstä.’’ Arthurius hymähti irvistäen kivusta. Hän näytti jo nyt puhuvalta raadolta, mutta ei selvästi saanut kipua tarpeeksi. Masokisti, psykopaatti.. Mitä vielä? Helvetin sairas mies ainakin oli päästään.
‘’Turpa kiinni.’’ Murahdin kylmästi ja löin metallisella esineellä jota olin pidellyt käsissäni niin kovaa kuin suinkin suoraan miehen rintakehään. Kuulin miten luut rusahtelivat ja pian Arthurius kakoi verta suustaan. Olin osunut keuhkoon - ilmeisimmin jokin luu oli lävistänyt keuhkon.

Vasta kun ilta hämärtyi ja huuto oli lakannut kauan sitten, miehen ollessa edelleen jollain ihme konstilla elossa ja pyörtymättä. Veren haju oli ainoa jota olin ylipäätänsä haistanut ja huuto ainoa jonka olin kuulunut; kasvoillani oli epäinhimillinen virne kaikesta siitä johtuen. Nyt Arthurius vain roikotti päätään vihreät hiukset verestä värjääntyneenä. En tiennyt kuinka psykopaatilta näytin itse siinä verisenä seistessä, mutta kukaan ei toisaalta ollut edes näkemässä. Kuljin toiselle seinälle ja kuljetin sormiani veitsillä napaten terävimmän. Kuljetin itseni takaisin miehen luokse piinaavan rauhallisesti kuljetellen sitä pöytää pitkin ennen kuin astuin Arthuriuksen eteen. Taivutin miehen pään niin, että kaula tuli esille kunnolla.
‘’Hyvästi, isä.’’ Naksautin kieltäni hymyn pyrkiessä kasvoilleni. Laskin veitsen miehen kaulalle ja pohdin hetken mitä tekisin. Jos tarpeeksi hakkaisin niin eiköhän se jossakin välissä katki menisi; ensimmäinen lyönti osui luuhun ja mutristin huuliani. Arthurius teki jo selvää kuolemaa siinä edessäni. Toinen veitsen osuma ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja nyt mies oli mennyttä. Siinä se makasi kuolleena edessäni kaula auki. Huokaisin pettyneenä - ei hänen vielä pitänyt kuolla. Lopulta tyydyin siihen, että kauniisti en tulisi saamaan päätä irti, joten käytin veistä ja kovaa metalliesinettä joka muistutti paljon vasaraa - niillä kahdella esineellä sain pään irtoamaan harvinaisen väkivaltaisesti veren lentäessä ympärille tahrien kaiken. Vaatteet, asunnon.. Lopulta käsiini jäi vain vihreähiuksinen pää. Katsoin päätöntä ruumista samalla tunkiessa puukon taskuuni. Avasin oven ja henkäisin raiskasta ilmaa. Viskasin pään nurmikolle ja raahasin tuolissa istuvan, sidotun ja päättömän ruumiin ulos eläinten ruuaksi.

‘’Olkaa hyvät..’’ Hymähdin ja nappasin pään käsiini. Vilkaisin taivaalle - ilta oli väistynyt ja yö tuli tilalle. Lähdin rauhallisin askelin pää käsissäni kohti Linnaa. Antaisin lahjan Reubenille, varmasti nauttisi. Pää käsissäni lähdin kulkemaan samaa reittiä neljättä kertaa elämäni aikana; se oli tylsä ja tuttu, mutta siitä huolimatta kuljettava. Osasin reitin jo vaikka silmät sidottuina ja sinä aikana en pysähtynyt hetkeksikään - kuljin eteenpäin kuin robotti. Oli jatkettava matkaa. Tuntui kuin kosto ei astuisi voimaan ennen kuin pää oli Reubenin pöydällä. Yö vaihtui aamuksi, aamu päiväksi ja kun päivä alkoi vihdoin hämärtyä muuttuen illaksi niin olin jo lähellä Linnaa. Silloin muistin uudelleen Darmainen punehtuneet kasvot ja hymyn. En tiennyt miksi, mutta hänen iloisuus matkan aikana oli yllättävää ja suloista. Sai jopa minun poskeni punehtumaan aavistuksen ja pehmeän hymyn kapuamaan kasvoilleni - onnekseni olin kuitenkin yksin, koska halusin pitää itseni pelottavana Linnan asukkina jolle ei kukaan sanonut vastaan. Darmaine oli nähnyt myös herkän puoleni ja vaikka se oli kestänyt vain hetken, niin siitä huolimatta se oli minulle outoa. En halunnut näyttää tunteita ihmisten edessä. Se oli vierasta ja pelottavaa. Kun aurinko oli laskeutunut horisonttiin ja kuu oli noussut tähtien saattelemana niin saavuin Linnan pihalle.

Kannoin pihan poikki tutun miehen päätä katse etäisen kylmänä. Piha oli tyhjä, hiljainen. Samanlainen kuin sinä päivänä kun olin kantanut Darmainea. Työnsin aulan ovet auki. Aulassa sain katseita, enkä voinut olla sulkematta niitä ulkopuolelle. Kylmän välinpitämättömän ulkonäköni lisäksi minussa oli myös uudenlaista vaaraa joka sai ihmiset pysymään kauempana. Vilkaisin päätä jota roikotin huvittuneena, kuin olisin vain katsonut laukkua käsissäni ja todennut sen näyttävän hassulta. Kävelin portaat verkkaisesti ylös miettimättä sen enempää, kunnes viimein pääsin kerrokseen, jossa sijaitsi Reubenin toimisto. Katseessani näkyi samanlaista pilkettä kuin isäni; murhanhimoa, ilkikurisuutta.. Hänelle tämä oli ollut viihdettä, minulle tämä oli viihdettä. Koputin napakasti oveen joka avautui varovasti. Kreivin kasvoilla oli valvotuista öistä johtuvat silmäpussit ja minut nähdessä silmiin syttyi tietynlainen raivo. Reuben ei ollut nähnyt vielä kädessäni olevaa päätä, koska oli kääntänyt selkänsä minulle ja asteli jäykästi ikkunan eteen. Kävelin pöydälle kuin omistaisin koko paikan ja laskin pään siihen. Miehen pää oli alkanut jo haista, mutta minä olin jo tottunut. Reuben käänsi katseensa minuun, mutta se siirtyi nopeasti päähän jossa oli polttomerkki ja viiltoja.
‘’Hän huusi, paljon.’’ Naurahdin kädet taskuissa. Kenen tahansa muun silmissä saatoin näyttää tavalliselta itseltäni, mutta Reuben huomasi eron. Minä nauroin. Minä olin tappanut isäni ja saatoin nauraa niin huolettomasti. Hän huomasi katseeni erilaisuuden. Kreivi pelkäsi minua. Mies seisoi pöydän takana ja tutki minua katsellaan, hän etsi jotakin merkkejä vanhasta Azrasta - minusta. Niitä tunteita joita olin tuntenut hänen tytärtään kohtaan, jotakin inhimillistä.
‘’Minä karkoitan sinut viikoksi, et suojellut Darmainea.. Alkaen huomisesta, mutta parasta että lähdet heti.’’ Kreivi sanoi lopulta ja vilkaisi päätä joka selvästi kuvotti häntä. Käännyin kiero hymy palaten kasvoilleni kun kävelin ovelle, ‘’Aloitat uuden työsi kun viikko on ohi. Älä astu tänne jalallasikaan, Darmainen ei tarvitse nähdä sinua - olet hänelle haitta muiden joukossa.’’ Mies sanoi lopulta vain tylyyn sävyyn. En sanonut mitään, nyökkäsin vain ja poistuin toimistosta. En kuitenkaan jatkanut matkaa vaan painauduin seinää vasten puristaen käsiäni yhteen. Darmainelle haitta? Mitä helvettiä. Minä toden teolla välitin siitä naisesta, mutta tuntui kuin kaikki olivat sitä vastaan; onnetar, Kreivi itse ja puolet Linnan asukkaista. Minä en muuta halunnutkaan sillä hetkellä kuin vain nähdä Darmainen siniset silmät, nähdä naisen olevan kunnossa - todeta sen itse. Suljin silmäni ja tasasin kiihtyneen hengitykseni. Vedin kasvoilleni kylmän maskin jota peitti lävitse pääsemätön, sadistinen virne. Tuo virne oli muodostunut niistä lukemattomista tunneista jotka sisälsivät paljon huutoa. Naksautin kieltäni muistellessani kaikkea sitä, mutta en siltikään ollut tyytyväinen.
Se mies ei ollut saanut tarpeeksi kidutusta, hänet olisi pitänyt häpäistä - tuoda muodonmuuttajien eteen varoittavana esimerkkinä eikä tappaa. Kirosin hiljaa asiaa mielessäni.

Poistuin Linnasta nopeaan tahtiin, välittämättä edes sairastuvan hoitajista jotka arvioivat olemustani, verta ja päätä jota olin kantanut. Eiköhän sekin kantautuisi tytön korviin ja sen jälkeen hän välttelisi minua kuin ruttoa. Metsään päästyä muutuin mustaksi ketuksi ja lähdin loikkimalla jatkamaan matkaa. Askeleeni olivat nopeita ja hätäisiä, erilaisten tunteiden siivittäminä jaksoin eteenpäin pysähtymättä. Juoksin juoksemistani huomaamatta edes kipua jaloissa, mikään ei pysäyttänyt minua. Mitä enemmän mietin, sitä kovempaa juoksin ja pian tajusin, että en edes ajatellut mitään enää. En jaksanut vaivata aivojani turhilla ajatuksilla. Viikko ilman Kreiviä ja Linnaa, mitä luksusta. Pysähdyin vasta kun olin löytänyt tutun mökin ja aamu oli alkanut tehdä tuloaan. Monta päivää olin vain kulkenut pysähtymättä, mutta nyt siinä seistessä tuntui kuin olisin saapunut kotiin. Muutuin ihmiseksi ja koputin oveen. Meni hetki ja pian ovi avautui. Paidaton Lucian tuijotti minua ruskeat hiukset sotkuisena linnunpesänä.
‘’Karkoitettiin viikoksi.’’ Heitin kasvoilleni hymyntapaisen ennen kuin romahdin miehenalun syliin tämän kaatuessa puiselle lattialle. Pian tunsin viileät sormet ihollani ja pienen huokauksen. Hetki tuntui ikuisuudelta, mutta sinä hetkenä minulla oli oikeasti hyvä olla vaikka asento oli mikä epämukavin. Lopulta Lucianin oli noustava sulkemaan ulko-ovi ja autettava minut sängylle. Hoipertelin miehen sängylle ja tuijotin häntä kuin hylätty koiranpentu.
‘’Azra, tarvitset unta.. Koska olet viimeksi syönyt?’’ Mies huolehti kysymättä mitään verestä, käsistäni saatika mistään muustakaan. Viileillä sormillaan hän alkoi riisumaan paitaa yltäni, jonka sitten heitti lattialle. Lopulta Lucian tuli siihen tulokseen, että tarvitsisin myös ruokaa enkä onnistuisi syömään millään ilveellä itse. Pian todella muistutin enemmän pientä lasta kuin lähes aikuista ihmistä Lucianin istuessa ja syöttäessä minulle jotakin hyvin oudon makuista ruokaa. Se ei minua silti haitannut; kunhan sain jotakin syödäkseni. Sillä hetkellä en muistanut Arthuriusta tai Darmainea, oli oudon lohdullista olla vain ja ainoastaan Lucianin seurassa.
Lopulta pääsin vihdoin kietomaan peiton ylleni ja kääriytymään sen lämpöön.
Nukkumaan ensimmäistä kertaa moneen päivään - Lucian vierelläni, kädet ympärilleni kietoutuneena.

Nimi: Yaryar

26.07.2018 22:19
Luku 14 → Anteeksipyyntö

Tuijotin näkyä hetken kauhistuneesti ennen kuin muistin miten jalkani toimivat. Minä olin varautunut tähän, mutta asian näkeminen oli kauheampaa kuin olin osannut edes kuvitella. Olin halunnut suojella sinihiuksista juuri tältä - en ollut onnistunut. Minä tulisin kuolemaan tämän virheen myötä.
‘’Pidä turpasi kiinni.’’ Murahdin kolkosti ja viskasin puukon seinään niin lähelle Arthuriuksen kasvoja, että tämän oli pakko siirtyä kauemmas naisesta. Päästettävä irti lelustaan. Naksautin kieltäni ja laskematta askeliani niin lähestyin Arthuriusta. Minun oli pakko rauhoittua, olla ajattelematta mitään muuta kuin seuraavia tekojani. En halunnut ajatella naista saatika tämän kärsimyksiä, koska muuten olisin ollut jo aikoja sitten sekoamispisteessä. Nyt pakotin itseni olemaan rauhallinen, hengittämään normaalisti. Pyrin pitämään katseeni erossa naisesta, tämän kyynelisistä kasvoista ja häväistyssä ruumiissa. Pääsin kaksikon väliin jolloin vedin puukon seinästä, käännyin Arthuriusta kohden. Mies tuijotti minua ja sitten puukkoa jonka hän varmasti tunnisti omakseen.
‘’Olet pitänyt siitä hyvää huolta..’’ Mies naurahdi hiljaa, en tiennyt kumpaa hän loppuviimein tarkoitti; puukkoa käsissäni vai Darmainea joka oli pelottavan hiljaa. Minun olisi saatava nainen vapaaksi mahdollisimman pian. Pakotin alastoman miehen puukolla kauemmas. Oikeastaan edes tiennyt, miksi Arthurius peruutti niin halukkaasti kauemmas. En uskonut hetkeäkään, että hän uskoi minun pystyvän tekemään mitään. Arthurius ei pelännyt teräasetta. Hän luuli, että minä en tiennyt hänen epäilyistään. Hän piti minua edelleen lapsena. Pieni, sadistinen virne kohosi kasvoilleni ja astuin kaksi pitkää askelta saavuttaakseni miehen. Se pieni hämmentynyt hetki miehen pohtiessa siirtoani oli minulle tarpeeksi - iskin puukon tämän vatsaan. En kuitenkaan edes yrittänyt tappaa häntä - mitä hauskaa siinä olisi ollut? Potkaisin hänet kauemmas samalla irroittaen puukon. Hymähtäen katsoin miten mies vajosi kaksinkerroin verenpuna värjäten puulattian. Näky oli miellyttävä tilanteesta huolimatta.

Käännyin vihdoin kohti tyttöä, mutta suurempia miettimättä irroitin oitis köydet. Välillä minun oli pakko tarkistaa, että Arthurius ei suinkaan päässyt yllättänyt minua. Se ei olisi ollut lievästi sanottuna mukavaa ja tällä hetkellä olin naisen ainoa toivo. Vilkaisin kuin ohimennen naisen ruumista joka sai raivoni vain yltymään. Hän oli mustelmien ja veren peitossa. Suustani karkasi vaimea murahdus ja hetken katseellani etsin jotakin päällepantavaa. Huokaisten päädyin siihen vaihtoehtoon, että minun oli riisuttava hupparini. Se oli tarpeeksi iso peittääkseen Darmainen, mutta ensiksi kantaisin naisen pois tästä mökistä. Arthurius ei saanut enempää katseltavaa. Varovasti kuin peläten hajoamista nostin tytön syliini, hän oli luultavimmin pyörtynyt ja pulssi oli hitaampaa kuin normaalisti. Purin huultani ja pakotin itseni kävelemään ulos vaikka oikeasti halusin raadella Arthuriuksen kuoliaaksi, suolistaa miehen ja jättää kitumaan. Sen minä halusin tehdä ja sen minä tulisin myös tekemään. Kannoin alastoman tytön metsän suojaan jatkaen kuitenkin kohti jokea jonka ohitse olin kulkenut - se joki jonka rannassa oli ollut naisen verta. Vilkaisin sylissäni makaavaa naista hiljaa, kuin punniten että antaisinko veden huuhdella suurimmat veritahrat hänen iholtaan. Lopulta tullen siihen päätökseen, että niin oli parhainta. Askeleeni olivat pitkiä ja nopeita, mutta en siitä huolimatta juossut. Pääsin joelle nopeammin kuin olin muistanut, kenties kymmenessä minuutissa - siltä se ainakin tuntui. Joelle päästyä laskin tytön varovasti viileään veteen. Hän ei ollut vieläkään tullut tajuihinsa ja se jos jokin oli hyvä juttu. Naista tuskin olisi helppo kuljettaa Linnalle kun hän kuitenkin pelkäisi minua kuin olisin itse ollut Arthurius. Purin huultani ja pyrin olla ajattelematta koko asiaa. Tarkkailin joen vartta kuin etsien jotakin. Minun olisi riisuttava huppari yltäni jos en löytäisi etsimääni.

Lopulta huomasin jotakin vastarannalla. Kohotin katseeni tutkien esinettä. Se oli jonkinsortin laukku. Luultavimmin Darmainen. Vilkaisin sivusilmällä naista ja lähdin sitten pitkin askelin ylittämään jokea. Onnekseni se todella oli varsin kapea, jotta minulla ei kastunut muut kuin housut. Katsahdin laukun sisällön; vaatteita jotka näyttivät jopa kuivilta. Selvästi positiivinen juttu - ainoa koko matkassa. Otin repun mukaani ja ylitin joen jälleen veden roiskuessa ympärilläni. Nostin naisen vedestä; joen viileä vesi oli tehnyt työnsä ja huuhdellut veren pois, mutta nyt naisen ruumis tuntui kylmältä - tulisi luultavimmin vilustumaan. Huokaisten kaivoin repusta vaatteet jotka näyttivät tarpeeksi lämpimiltä; minun hupparini ja pitkät housut, viltin kiedoin tytön ympärille. Heitin repun selkääni ja nostin sitten tytön syliini. Matka tulisi kestämään yli päivän ja se tulisi etenemään hyvin hitaasti, nukkumaan en ehtisi jos halusin pitää pääni. Kuljin joen vartta pitkin tuntien miten terävät kivet viilsivät jalkani verille, mutta kuin väkisin halusin tuntea kivun jotta pysyisin hereillä ja saisin myös jalkani toimimaan. Yö oli kylmä ja sai minut välillä värähtämään. Pitkästä aikaa en ollut tuntenut kylmyyttä toisin kuin nyt, se oli outoa, mutta samalla hyvin piristävää. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat iloisesti tietämättä vaarasta. Puristin kuin vaistomaisesti tyttöä lähemmäs minua ja huokaisin hiljaisesti. Yö meni ripeästi kävellessä tytön tuhisten sylissäni - niin viaton hän oli siinä maatessa, että en voinut muuta kuin surra julmaa kohtaloa.

Aamu auringon ensimmäiset säteet valaisivat metsän ja paljastivat oitis eläinten piilopaikat - mikään ei jäänyt huomaamatta. Ensimmäistä kertaa hengityksen lisäksi tyttö näytti elonmerkkejä avaamalla silmänsä. Hetken tyttö vain tuijotti aamutaivasta rekisteröimättä pahemmin mitään, enkä minä sanonut sanaakaan. En halunnut rikkoa monen tunnin hiljaisuutta kysymällä tyhmiä kysymyksiä, kuten miten menee tai mitä kuuluu - koska naisellahan meni helvetin paskasti. Askeleeni olivat hidastuneet huomattavasti johtuen yöllisistä naarmuista jaloissani ja väsymyksessä. En saanut pysähtyä nyt. Hiljaisuutta kesti monta kymmentä minuuttia naisen vain tuijottaessa taivasta joka oli nyt jo kirkkaansininen muutamine pilvenhattaroineen.
“Haluan kävellä itse, päästä minut alas.” Naisen ääni oli käskevä, hän oli tosissaan. Vilkaisin kuitenkin vain tyttöä hymähtäen, en uskonut hänen pystyvän kävelemään askeltakaan, “Nyt.” Darmaine tiuskaisi ja sai minut huokaisemaan. Pysähdyin ja laskin naisen kahdelle jalalle. Darmaine itsepäisesti pakotti itsensä seisomaan minun tarkkaillessa tilannetta viereltä. Ristin käteni rinnalleni ja tarkkailin naista tämän ottaessa askeleen; yhtäkkiä naisen jalat päättivät pettää alta ja nopeasti olin tarttunut Darmaineen nostaen tämän syliini. Naisen kasvot olivat pienestä nolostuksesta muuttuneet punertaviksi, mutta muuten hän näytti olevan minulle suorastaan kiukkuinen. Huokaisten jatkoin matkaa. Ei ollut minun vikani, että hän ei pystynyt kunnolla edes kävelemään. Käveltyäni monta sataa metriä eteenpäin, varmasti jopa kilometrejä niin näin naisen vihdoin leppymään - edelleen kuitenkin jotakin silmissä jota en tunnistanut vaikka kuinka yritin. Lopulta käänsin katseeni pois ja keskityin luontoon ympärilläni. Mielessäni vilisi liikaa kaikkea ja lopulta minun oli pakko pysähtyä. Tuijotin vain lasittuneena eteeni tuntien miten jalkojani sattui ja päätäni särki. Tunsin miten siniset kiharat valuivat silmilleni ja painostava ilma sai kehoni epämukavaksi. Pian alkaisi satamaan ja ukkostamaan, tunsin sen luissani asti.

‘’Anteeksi..’’ Tyttö kuiskasi hiljaa saaden minut vihdoin räpäyttämään silmiäni. Käänsin katseeni kuin robotti naiseen ja astuin askeleen eteenpäin - sitten toisen. Pian olin jo jatkamassa matkaa.
‘’Mitä turhia.’’ En tuonut kasvoilleni hymyä, en suonut naiselle pahemmin edes katsetta - se olisi kuitenkin ollut väkisinkin säälivä ja minä inhosin sääliä, Darmainen tuntien hänkään ei pitänyt siitä - mutta mistä minä tietäisin. Ja Kreivin tytär saisi oikein paljon sääliä myös Linnassa. Purin huultani ja tuhahdin ajatuksilleni. Sääli oli sairautta. Pelko heikkous - tunteet olivat heikkous. Siitä huolimatta minä pidin tunteista. En minä olisi Darmainea hakenut pois ilman tunteita. Vihdoin saatoin myöntää sen myös itselleni. Päivä oli ollut jo tovin, matka tuntui kuitenkin menevän jopa nopeasti. Joki oli kadonnut viereltämme jo aikoja sitten, maisemat muuttuneet suorastaan radikaalisti.
‘’Pysähdytään pian, sinulla on varmasti nälkä ja jano.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, kuin todeten asian itselleni. En tuntenut vieläkään pahemmin nälkää tai janoa, se oli outoa. Olin edelleen tuohtunut ja mielessäni pyöri näky Darmainesta, Arthuriuksen sanat. Tunsin miten raivo pyrki jälleen pinnalle. Minun oli rauhoituttava, Darmainen ei tarvinnut nähdä vihaani. Ei nyt, ei koskaan. Olin päättänyt vähän oikaista reitiltä ja nopeasti tajusin edessä olevan niitty. Kohotin katseeni kuin tutkien. Se oli aivan liian näkyvä paikka, mutta huomattavasti turvallisempi kuin keskellä metsää - kaiken näki, myös lähestyvän vaaran. Ja kaiken lisäksi niityn jakoi kahtia kapea joki.

‘’Hyvä paikka.’’ Nyökkäsin kohti niittyä jota kohti myös Darmaine käänsi päänsä ja hymyili sitten lähes huomaamattomasti.
‘’Täydellinen.’’ Se oli hiljainen kuiskaus, en edes kuullut sitä kunnolla, mutta siitä huolimatta se sai minut vaistomaisesti hymyilemään. Tyttö tulisi kyllä kuntoon, ajan kanssa. Ei päivissä, ei viikoissa, mutta joskus. Kuljin niityn poikki huomaten nopeasti miten leppäkertut lähtivät lentoon astellessa lähettyville. Se oli kaunista. Vein tytön yhden ison kiven luokse ja laskin hänet nojaamaan sitä vasten. Vilkaisin tyttöä ohimennen kuin tarkistaen kaiken olevan hyvin.
‘’Tulen pian takaisin, koitan keksiä meille syötävää.’’ Pahoittelin pelkällä katseellani sitä, että en todella osannut olla ihmisten kanssa. Tungin kädet taskuun ja kävelin metsän varjoihin. Vilkaisin taakseni ja huomasin miten Darmaine tarkkaili joen kulkua katsomatta edes minua kohden. Hyvä. En halunnut mennä kauas, joten pyrin pysymään vain ja ainoastaan varjoissa, puiden suojassa. Tuijotin edessäni olevaa puunrunkoa kuin haastetta - haastajaa. Puristin nyrkin kiinni ja hengitin muutaman kerran syvään. En tiennyt yritinkö estää itseäni, mutta ainakin kipu sävähti koko kehoni ylitse kun nyrkki osui puuhun. Olin lyönyt kovempaa kuin ajattelin ja tulisin vielä katumaan sitä. Kuiva naurahdus karkasi huuliltani ja vilkaisin kättäni josta oli alkanut vuotaa verta; minusta tuntui siltä, että rystyset olivat murtuneet. Niiden parantumiseen menisi kyllä aikaa, mutta ainakin kipu piti hereillä. Ja seuraavaksi ruokaa. Muutuin tutuksi mustaksi ketuksi ja ehdin ottaa vain yhden askeleen kunnes tajusin, että en edes tiennyt mitä nainen söi. Olisi huvittava näky jos toisin Darmainelle peuraa hänen itsensä ollessa myös peura. Huokaisten päädyin vaihtoehtoon, että nainen saisi syödä joeasta pyydettyä kalaa. Olin ollut yllättävän hyvä kalastamaan jo pienestä pitäen - kettuna tietenkin. Itselleni tyydyin nappaamaan pienen hiiren itselleni, mutta heti kun tunsin pienen nisäkkään veren suussani niin nälkä katosi oitis. Ei, minulla ei ollut nälkä - halusin vain tuntea veren rautaisen maun suussani. Se rauhoitti minua. Huokaisten kyllästyneenä laskin hiiren maahan ja päädyin palaamaan takaisin naisen seuraan. Muutuin takaisin ihmiseksi ja vilkaisin veren värjäämää kättäni. Järkyttyisiköhän nainen pahasti?

Astelin niitylle ja tuijotin naisen sinisiä, sekaisia hiuksia ja silmiä jotka painuivat kuin väkisin kiinni. Valitettavasti en voinut antaa naisen nukahtaa ennen kuin hän oli saanut syötyä. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle niin kyykistyin maahan ja tarkastelin hetken tytön kasvoja.
‘’Syötkö kalaa?’’ Kysyin varovasti ja huomasin miten nainen säikähti tuijottaen minua sitten suurilla silmillään. Vastasin hänen katseeseen kasvoilla ilmeetön maski. Oikeasti minua hymyilytti reaktio, mutta en antanut sen tulla esille.
‘’Mitä? Syön..’’ Nainen haukoitteli ja siirsi katseensa käteeni kuin vaistomaisesti tuijottaen sitä monta sekuntia. Hän ei tajunnut sitä aluksi, mutta vihdoin hänen tajutessa käteni olevan veren peitossa niin kasvot kävivät monien tunteiden skaalan inhosta pelkoon, pelosta huoleen.
‘’Hyvä.’’ Vastasin jopa jokseenkin tylysti, ei sääliä. Se oli kuin äänetön sopimuksemme. Ja käteni oli minun taideteokseni, miksi minua tarvitsisi siitä sääliä? Muutuin ketuksi ja lähdin höyhenen kevyin askelin joelle. Tuijotin kirkasta pintaa hetken lähtien sitten kohti vastakkaiseen suuntaan, yläjuoksulle. Seurasin koko ajan vettä jotta saisin mahdollisesti vastaan tulevan kalan kiinni. Mitään ei silti näkynyt, ei vaikka kuinka yritin katsoa ja etsiä. Missä ne pienet pirulaiset nyt olivat? Yhtäkkiä lähellä toisen puolen rantaa huomasin uiskentelevan viattoman kalan - eipä siitä paljoa saanut, mutta tarpeeksi. Syöksähdin veteen saukon lailla ja vasta toisella puolella päädyin pintaan. Pitelin suussani lohta, mutta pyrin purematta sitä kovinkaan kovaa. Laskin sen kuivalle maalle ja muutuin takaisin ihmiseksi. Nappasin puukon ja vain sekunteja sen jälkeen kala oli kuollut. Tartuin pyrstöön ja loikin kiviä pitkin toiselle puolelle takaisin Darmainen luo vettä valuvana.

‘’Kesti.’’ Nainen hymähti ja sai minut pyörittelemään silmiäni. Laskin kalan naisen vierelle ja lähdin oitis hakemaan puita. Pitäisi saada tuli tehtyä ennen iltaa, pitäisi pedot pois ja tyttö saisi lämpöä. Tuijotin taivaalle, aikaa olisi vielä vaikka kuinka paljon. Aloin keräämään kuivia oksia syliini samalla ajatellen, että miten saisin tulen syttymään. Kiviä käyttäen? Huokaisten jatkoin tuntien miten kuivimmat oksat viilsivät käsiäni. Murtuneet rystyset sattuivat, painon varaaminen kädelle sai kipuaallon. Hammasta purren keräsin loputkin ja otin vielä muutaman kiven. Hyvällä tuurilla tulenteossa ei menisi kauan. Palasin niityn poikki takaisin tytön luokse. Aloin kyhätä kepeistä jotakin nuotion tapaista tarpeeksi lähelle vettä, mutta samalla lähelle tyttöä. Pian tuli vaikein osuus; tuli. Nainen oli ottanut kalan käsiinsä ja odotti selvästi jotakin. Hetken tuijotin hämmentyneenä kunnes ojensin kepin ja puukon kysyvästi. Halusiko nainen ne? Nähtävästi kyllä, koska pian hän alkoi työstämään sitä laittaen kaiken keskittymisensä siihen. Vedin kiveä toista vasten kerran, toisen ja kolmannen.. Pian tunsin miten vitutus nousi, mutta mitään ei tapahtunut. Vielä muutaman kerran. Tarvitsin yhden helvetin kipinän. Kokeilin uudelleen ja tunsin miten kivi lipesi otteestani viiltäen uuden verta vuotavan haavan kämmeneeni. Matala naurahdus karkasi suustani ja tuijotin hetken käsiäni; käsivarret uusilla naarmuilla, peittäen vanhat; rystyset verillä ja yhtä paskassa kunnossa kuin aina ennenkin ja kämmenessä viilto. Miten minä selviän elämästä? Uuden raivonpuuskan vallassa jopa tuli suostui syttymään; muutaman kerran kokeiltua kipinä sytytti kuivat oksat tuleen. Tuijotin liekkiä hiljaa ja siirsin sitten hitaasti katseeni kämmeneeni. Vilkaisin naista edessäni joka tuijotti liekkiä lamaantuneena. Muistin sen kerran Linnan käytävällä kun Darmaine oli nuolaissut vertani sormistaan, pieni hymynhäive kävi kasvoillani. Nainen oli vihdoin saanut kalan tikkuun ja pyöritteli sitä vartaassa väsyneenä. Jopa minun teki mieli nukkua, mutta en voinut. Minun oli vahdittava - lähdettävä heti kun tyttö oli saanut syötyä ja hetken levättyä.

‘’Azrael..’’ Hän lausui nimeni hiljaa, varovasti, mutta sai minut kohottamaan katseeni oitis. Näytin varmasti hämmentyneeltä, ‘’Oletko vielä vihainen Ardenille?’’ Kysymys yllätti minut täysin, mutta sai kuitenkin surullisen hymyn kasvoilleni. Tuijotin hetken tyttöä ennen kuin käänsin katseeni liekkeihin.
‘’Ei, en ole. En vaikka kuinka haluaisin. Arden on pikkuveljeni ja minulle kaikki.’’ Hymähdin vaimeasti. Hiljaisuus laskeutui päällemme kuin verho ja hetki kului kuunnellessa tulen lieskojen nälkää. Pian Darmaine alkoi syömään käyttäen apunaan veistä. Huokaisten laskin käteni koukussa olevien polvien ylle. Olimme kahdestaan metsässä, mikä esti minua puhumasta Jayesta.
‘’Minulla oli isosisko.’’ Rikoin hiljaisuuden ääni pysyen matalana, hiljaisena. Laskin pään käsiini ja tuijotin liekkejä, ‘’Hän opetti minulle kaiken, jopa kukkaseppeleet. Hän oli taitava tekemään niitä. Olen yrittänyt opettaa myös Ardenia, mutta häntä ei kiinnosta yhtä paljoa..’’ Naurahdin hiljaa miettiessä miten pikkuveljeni oli juossut pitkin kukkaniittyjä minun epätoivoisessa yrittäessä opettaa tuttua kikkaa. Vasta vanhempana Ardenia on todella kiinnostanut kukkaseppeleet, vihdoin.
‘’Jaye halusi ajatella ihmisistä aina hyvää, nähdä kaikessa vain hyvät puolet.. Jaye oli naiivi, lapsenomainen.. Kukaan ei koskaan halunnut rikkoa sitä kuplaa hänen ympäriltään.” Tuijotin edelleen palavia liekkejä, kunnes vihdoin korjasin ryhtini ja vein kasvoilleni tutun välinpitämättömän ilmeen. Otin huvenneesta risukasasta muutaman kepin lisää liekkien syötäväksi.

“Tarvitset unta.” Totesin nyökäten naiselle joka oli hetken tutkinut minua katseellaan. Lopulta, hitaasti mutta varmasti väsymys vei voiton ja hän vaipui uneen. Tuijotin hetken Darmainea ennen kuin käännyin kokonaan tulen puoleen. Tajusin muutaman minuutin päästä, että kyyneleet olivat värjänneet kasvoni, jättäneet vaatteilleni pisaroita. Nousin varovasti ylös ja astelin joen luokse jonka ääreen polvistuin. Tuijotin peilikuvaani tovin tekemättä mitään - miten heikko ihminen saattoi olla? Miten heikoksi tunteet tekivät? Purin huuleni verille. Tein käsistäni kulhon ja tunsin oitis kirvelyä kämmenessä. Vasta silloin muistin haavan ja tuijotin sitä hetken - sen paranemisessa menisi vielä kauan ja en kuitenkaan antaisi sen parantua rauhassa. Siitä jäisi luultavimmin arpi, yksi uusi lisää. Lopulta tein sen mikä minun alunperin pitikin; huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Annoin kyynelten huuhtoutua pois. Tuijotin vielä hetken peilikuvaani ennen kuin nousin ja käännyin ympäri; yö oli tullut hiljalleen ja pian joutuisimme jatkamaan matkaa jotta pääsisimme Linnalle vielä kun oli jotenkin valoisaa. Sammutin liekin käyttämällä hyväksi vieressä olevaa vettä ja pian ilmassa kuului sihinä veden koskiessa kuumia liekkejä lopulta sammuttaen ne. Talloin vielä varmuuden vuoksi kyhätyn nuotion ennen kuin kumarruin naisen puoleen. Vilkaisin käsiäni kuin varmistaakseni niiden olemassaolon. Kantaisin vaikka väkisin naisen Linnalle. Nostin sinihiuksisen syliini pidellen häntä edelleen yhtä hellästi kuin aiemminkin - pelkäsin hänen menevän rikki. Ylitin joen ja tunsin miten vesi ylettyi yli polvien, kasteli housut ja sai vesipisarat roiskumaan ympärille. Yö oli kylmä ja lämpöasteita oli vähän, tuuli oli kova ja hetken sain huolehtia tytön voinnista - pian huoli kuitenkin väistyi kaiken muun tieltä. Vaivuin omiin ajatuksiini yön pimeyden ympäröidessä minut. Osasin Linnalle varmasti silmät sidottuina.

Ajatuksiini tuli tuttu muisto, hyvin elävänä. Lucianin huulet omillani. Tajuamatta asiaa edes itse, halusin jonkun läheisyyttä - vaikka se olisi ollutkin Lucian. Nuolaisin vaistomaisesti huuliani ja huokaisin hiljaa. Käänsin katseeni vaistomaisesti taivaalle. Auringon nousemiseen olisi vielä ainakin tunti, mutta siitä huolimatta eläimet olivat alkaneet jo heräillä uniltaan. Metsään tuli eloa nopeasti ja sai minun ajatukseni vihdoin lopettamaan turhan kierron. Ei Luciania, Arthuriusta, Reubenia.. Käänsin katseeni sylissäni nukkuvaan tyttöön. Oli vain Darmaine, minä ja metsä täynnä elämää. Kaikki tuntui olevan hyvin, liian hyvin. Totuus oli kuitenkin eri - kuten aina. Miksi edes muutama viikko ei voinut olla rauhallista. Ja miksi olin aina Darmainen kanssa tai hänen takiaan suurimmissa sotkuissa? Naurahdin hiljaa, Jaye sanoisi pohdintoihini varmasti vain, että: ‘’naiset ovat sellaisia, mutta ilman naisia ei olisi teikäläisiäkään joten siivoa sotku ja ole hiljaa.’’ Purin hammasta. Minä kaipasin huolehtivaa isosiskoa, joka huomasi pahanolon ja osasi lohduttaa. Ja naurattaa, ainakin välillä. Nyt minulla oli pikkuveljenä rotta. Naurahdin päätäni pudistellen ja kohotin katseeni. Olin yllättävän lähellä Linnaa, mutta vielä menisi muutamia tunteja ja Darmaine alkoi jo heräilemään. En uskonut naisen pystyvän vieläkään kävelemään, joten en laskenut naista alas.
‘’Huomenta, kaikki hyvin?’’ Kysyin naiselta katsoen kuitenkin suoraan eteenpäin. Lintujen laulu ja metsästä kuuluva rapina olivat ainoat äänet. Nainen liikahti aavistuksen ja sai oitis kipuaallon. Suustani karkasi vaistomaisesti henkäys, mutta Darmaine oli kuin ei olisi kuullutkaan sitä. Asia hymyilytti minua, hän todella osasi pelata peliä hyvin - ei sääliä, ei huomiota.
‘’Näyttääkö siltä?’’ Naisen suusta tullut sarkastinen kommentti nauratti minua ja loihdinkin kasvoilleni virneen. Vilkaisin naista huvittuneena antaen hiusteni valua jälleen silmille, enhän niitä voinut edes siirtää pois.
‘’Ainakin jaksat vittuilla..’’ Naurahdin, ‘’Joten etköhän.’’ Minua edelleen hymyilytti, mutta hiljalleen hymy vain haihtui pois ja hiljaisuus vaipui yllemme. Kumpikaan ei keksinyt sanottavaa ja sen todella huomasi. Hiljalleen kiusallisuus katosi ja hiljaisuudesta tuli enemmänkin sellainen, että molemmat meistä vain ajatteli jotakin todella keskittyneesti. Minä ajattelin askeliani, niiden hiljaista ääntä joka sulautui yhdeksi osaksi metsää. En ole ollut Linnassa muutamaan päivään ja sen saattoi huomata rentoutumisesta, minun ei tarvinnut ahistua kiviseinien sisällä hetkeen.

‘’Pian sataa..’’ Mutisin lähinnä itselleni kun hiljaisuutta oli kestänyt monta kymmentä minuuttia. Taivaalle oli kerääntynyt tummia sadepilviä ja aikaisempi painostava ilma tuntui iholla. Pian sataisi kaatamalla ja ukkostaisi, mutta onneksi olimme pian jo Linnalla. Emme pääsisi kastumatta, mutta eipä tarvitsisi kauaa kulkea sateisen petollisella polulla joka muuttuisi suorastaan tappavan vaaralliseksi sateen tehdessä siitä mutaisen, liukkaan. Tyttö nyökkäsi hiljaisesti ja käänsi kasvonsa sitten aavistuksen suojaan ensimmäisten pisaroiden osuessa kasvoille. Ei menisi kuin pieni hetki ja taivaalta tulisi vettä kuin saavista kaatamalla.
‘’Darmaine, haluan sanoa tämän ennen kuin mitään tapahtuu..’’ Vilkaisin naista sylissäni joka vilkaisi minua silmiin hämmentyneenä, silti peläten tulevaa, ‘’Reuben ei ole sellainen kuin haluat hänen olevan - onhan hän isäsi ja tiedän sinun haluavan uskoa hänestä pelkkää hyvää..’’ Pieni, surumielinen hymy kohosi kasvoilleni, mutta jatkoin siitä huolimatta.
‘’Minun piti suojella sinua. Lupasin Reubenille tekeväni sen ja en onnistunut siinä - tulen maksamaan siitä vielä. Ehkä hengelläni.’’ Hymähdys karkasi huuliltani. Reuben tuskin itse tappaisi minua, mutta hänen ei varmasti tarvitsekaan. Eiköhän Kreivi keksisi keinon siihen ongelmaan.
‘’Tämän ei pitänyt mennä näin.’’ Naurahdin hiljaisesti. Ei todella, mutta mikäpä tässä enää menisi niin kuin pitäisi? Näin jo kaukaa Linnan ja jatkoin matkaa nopeammin. Tyttö ei sanonut mitään ainakaan kuuluvasti, tarkkaili vain kasvojani kuin etsien jotakin, mutta kun sitä jotakin ei löytynyt niin hän sulki silmänsä huokaisten. En tiennyt uskoiko hän vai ei, en tiennyt sillä hetkellä oikeastaan mitään. Pian tajusin seisovani Linnan pihamaalla. Askeleeni hidastuivat kuin automaattisesti, mutta en missään vaiheessa pysähtynyt. Tunsin pitkästä aikaa tarvetta saada juoda jotakin. Suuni tuntui aivan liian kuivalta, mutta en tiennyt mitä edes tunsin sillä hetkellä.

Kuljin Linnan pihalla kuin kantaen ruumista. Piha ei ollut tavalliseen tapaan vilkas - sade oli saanut ihmiset pakenemaan sisälle. Se oli vain sadetta; toi mukanaan suorastaan ihanan tuoksun ja piristi. Miksi ihmiset kammoksuvat sitä niin paljon? Toki se kasteli vaatteet ja sai hiukset liimaantumaan kasvoja vasten, mutta sateella oli rauhoittava vaikutus. Työnsin tutun puuoven auki ja tuijotin kylmä katse silmissä Linnan väkeä. Reuben ei ollut siellä. Reuben ei ollut ikinä aulassa.
‘’Hakekaa Kreivi.’’ Ääneni oli rauhallinen, mutta siinä oli tyly sävy ja pian ihmiset ryntäilivät ympäriinsä kuin kanat. Naksautin kieltäni päätäni pudistellen - tyttö oli edelleen hereillä, mutta piti silmiään kiinni. Oli kuin hän ei haluaisi nähdä tapahtumia, yritti sulkea kaiken ympäriltään - jopa äänet. Ja niin se luultavammin olikin; hän ei halunnut vielä kohdata karua todellisuutta. Sitä kaikkea sääliä. Vihdoin kohotin hitaasti kolkon katseeni portaissa kiiruhtavaan Kreiviin. Mies näytti niin viattomalle, niin isälliseltä huolensa kanssa. Tuijotin miehen ohitse, en halunnut nähdä hänen kasvojaan. Miehen pysähtyessä vihdoin eteeni, niin laskin naisen tämän syliin. En ollut sanonut sanaakaan Kreiville ja silläkin hetkellä tuijotin hänen ohitseen. Ihmiset kulkivat pitkin aulaa kiivaasti keskustellen ja kenkien äänet aiheuttavan ylimääräistä hälinää. Kaikki olivat paniikissa paitsi minä - olin aivan liian turta kyseiselle panikoimiselle.
‘’Minä sanoin, että toisin hänet elossa.’’ Tokaisin nyökäten kohti tyttöä, mutta katsoin miestä edelleen silmiin. Nyt en luovuttaisi. Reuben tuijotti minua silmiin lähes yhtä päättäväisesti pitäen tytön lähellä itseään. Inhottiko miestä ajatus siitä, että olin kantanut hänen tyttärensä koko matkan tänne? Kuiva naurahdus karkasi automaattisesti huuliltani.
‘’Mutta et ehjänä.’’ Mies sanoi kuivasti, hiljempaa ja vaarallisemmin kuin olin uskonut hänen edes osaavan. Naksautin kieltäni ja soin kasvoilleni pienen hymyn - sellaisen enkelimäisen viattoman hymyn.
‘’En luvannut tuoda häntä ehjänä, Reuben.’’ Minä kokeilin kepillä jäätä - hän oli sanonut, että sain kutsua häntä vain Kreiviksi, mutta nyt rikoin kyseistä käskyä. Mies tuijotti minua pitkään silmiin niin halveksuvasti, että sillä hetkellä aloin pohtia, että miten paljon mies minua todella inhosi. Tuollaisen katseen varmasti sai vain minä ja Arthurius. Se oli varmasti saavutus, Arthurius oli sentään raiskannut hänen tyttärensä ties kuinka monta kertaa, mutta Kreivi itse laski minut samalle viivalle kyseisen miehen kanssa. Pelkkä ajatus siitä kuvotti minua, miten Kreivi saattoi?

Nimi: Yaryar

19.07.2018 02:08
Luku 13 → Kreivin raivo

Tuijotin edessäni nukkuvaa miestä ajattelematta kuitenkaan mitään erityisesti. Olin tuijottanut häntä jo monia kymmeniä minuutteja ja pian hän avasi silmänsä. Mies nosti aavistuksen katsettaan ja kohtasi sitten omani pieni hymy kaartuen huulilleen.
‘’Huomenta sinullekin, stalkkeri.’’ Lucian totesi saaden minut kääntämään nopeasti katseen pois, ‘’Ja näin meidän kesken - näytät helvetin seksikkäältä heränneenä.’’ Lucian virnisti leikkisästi ja nousi itsekin istumaan sängylle. Ristin käteni ja mulkaisin miestä kylmästi tämän vain nauraessa.
‘’Turpa kiinni.’’ Murahdin, mutta eilinen suudelma pyöri mielessäni kaikesta huolimatta. En tiennyt halusinko sitä edes, mutta ainakin se oli juurtunut mieleeni päätyen positiivisiin muistoihin. Nousin ylös ja astelin ovesta ulos istuen suoraan lähimmän puun juurelle. Riisuin paidan yltäni ja katsoin sidettä sekä auenneita tikkejä jotka olivat värjänneet myös siteen punaiseksi. Huokaisin hiljaa ja otin siteen vastahakoisesti pois; haava näytti alkavan tulehtumaan, mutta ei saanut minua huolestuneeksi. Palaisin kuitenkin tänään Linnaan ja joku siellä saisi hoitaa haavan. Suljin silmäni ja annoin tuulen leikkiä sinisillä hiuksillani. Kuulin vaimeita askelia ja sitten vaimean tömähdyksen viereltäni.
‘’Mitä mietit?’’ Lucianin ääni oli rauhallinen, kuin hän puhuisi kenelle tahansa paitsi minulle. En sanonut kuitenkaan mitään hetkeen, avannut edes silmiäni. Nautin hiljaisuudesta joka pyöri ympärillämme pyörremyrskyn lailla - hiljaisen sellaisen.
‘’Kaikkea.’’ Sanoin lopulta ja käänsin katseeni Lucianista haavaan. Mies katsoi samaan suuntaan ja saatoin huomaa pienen punan tämän kasvoillani. Miksi hän punastui? Nähdessäni paljaan yläruumiini? En tiennyt, mutta sillä hetkellä en edes välttänyt. Pian tunsin viileät sormet haavallani ja kosketus sai minut säpsähtämään. Tuijotin vierelläni olevaa ruskeahiuksista nuorukaista joka tutki haavaa hiljaisesti, arvioiden.

‘’Voin ihan hyvin.’’ Murahdin vähättelevästi nousten samalla ylös. Minä en voinut kovinkaan hyvin, mutta en myöntäisi sitä Lucianille. Vilkaisin kuin ohimennen haavaa josta oli alkanut vuotaa verta. Huokaisten vedin paidan ylleni ja tyynesti katsoin miten paita värjääntyi.
‘’Minun on aika palata Linnaan.’’ Sanoin miehelle joka nousi ylös katsellen minua tarkkaavaisesti, ennen kuin nyökkäsi. Näytti siltä, että hän tulisi saattamaan minut. Lähdimme heti matkaan puhumatta sanaakaan. Olin onnellinen, että Lucian ei puhunut edes suudelmasta. Tungin kädet taskuihin ja annoin itseni tuudittautua horrokseen. Olimme kulkeneet metsässä jo tovin, kunnes vihdoin kuulin veden liplatusta läheltä. Myös Lucian vierelläni terästäytyi ja korjasi ryhtinsä nopeasti.
‘’Se on vain vettä.’’ Huokaisin vetäen pitkät sormeni hiusten lävitse pieni, huvittunut hymynkare huulillani. Mies vilkaisi minua ja pyöräytti silmiään. Olimme niin keskittyneet sananvaihtoon, että tajusin tutun sinihiuksisen seisovan vastarannalla vasta kun Lucian huusi naisen nimen. Nopeasti tungin vaimeasti tärisevät käteni taskuun ja vein kasvoilleni välinpitämättömän ilmeen. Jos nainen olisi ollut lähempänä, hän olisi saattanut huomata miten jouduin tekemään todella töitä pysyäkseni rauhallisena. Halusin naisen luo niin kipeästi, että minun olisi tehnyt mieli hakata päätä puuhun tai nyrkkeillä kiviseinää vastaan. Tarvitsin kipua pysyäkseni aisoissa tunteideni kanssa - sen takia puristin kynnet ihooni. Lucian oli astellut lähemmäs, mutta minä pysyin kauempana. Vastasin naisen katseeseen ulkokuori rauhallisena, mutta sisällä taistelin tunnemyrskyä vastaan. Darmaine muuttui peuraksi ja lähti juoksemaan poispäin, katsomatta taakseen. Lucian yritti huutaa tämän perään, mutta sillä ei ollut vaikutusta. En tiennyt, että jos minä olisin huutanut niin olisiko sillä ollut mitään vaikutusta myöskään.

‘’Anna olla, hän ei halua olla sinun saatika minun seurassa.’’ Totesin miehelle joka katsoi minua kuin hölmöä, ennen kuin kääntyi ja ohitti minut tietoisesti niin läheltä, että saatoin halutessani koskea häneen, mutta en koskenut. Käännyin ja hitaasti aloin seuraamaan Luciania kohti Linnaa - mies ei saanut tulla vielä Usvakartanoon, mutta siitä huolimatta halusi saattaa minut. Kuljimme pitkin polkua rinnatusten, mies aina askeleen minua edellä. Mies hyräili hiljaisesti minulle tuntematonta sävelmää samalla hypähdellen askeleen eteenpäin. Se oli minusta outoa, mutta samalla toi mieleen Ardenin. Miehen ruskeat hiukset olivat sekaisin ja askellus iloista - hän näytti suloiselta. Linnut olivat hiljentyneet hetkeksi, mutta pienet jyrsijät ja muut nisäkkäät jatkoivat kiivasta keskusteluaan kielellä jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Suustani karkasi vaimea huokaus ja ajatuksiini vaipuneena, suudelmaa miettineenä en edes huomannut, että seisoimme metsän laidalla Lucianin katse suunnattuna ylös, Linnaa kohden. Usva pyöri kartanon ympärillä kauniina verhona pidellen muodonmuuttajia syleilyssään. Se vaikutti niin turvalliselle ympäristölle, mutta se oli kuitenkin ihan toista. Astelin pari askelta lähemmäs Linnaa ennen kuin käännyin katsomaan Luciania. Mies seisoi huoleton hymy kasvoillaan katse minussa. Oli kuin hän olisi halunnut sanoa tai tehdä jotakin, mutta tyytyi vain hymyilemään.
‘’En pidä sinusta vieläkään.’’ Tyydyin sanomaan kuitenkin ja se sai miehen kasvoille virneentapaisen. Hän siirsi hiukset kasvoiltaan ja tuijotti minua harmailla silmillään. Hän katsoi minua liian pehmeästi, lämpimästi ottaakseen huomioon äskeiset sanani.
‘’Mutta minä pidän.’’ Hänen äänensä ei ollut kuiskausta kovempi, mutta kantautui silti korviini ja sai minut hämmentymään. Lucian oli kuitenkin ehtinyt jo kääntymään, muuttumaan harmaaksi näädäksi ja katoamaan näkökentästä. Tuijotin paikkaa missä Lucian oli hetki sitten seissyt tietämättä enää mitään mistään.

Vihdoin sain jalkani liikkeelle ja lähdettyä kohti Linnan aulaa - sisäänkäyntejä. Halusin omalla tavallani sisälle, omaan sänkyyn ja ajattelemaan asioita, mutta samalla halusin välttää Ardenin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Astelin eteenpäin pihamaalla ovelle asti laskien hitaasti viiteen. Taivas oli pilvetön ja kaikki vaikutti jopa ärsyttävän hyvälle. Murahdin ja avasin oven päästäkseni sisälle. Linnan viileä ilma oli toivottua ja sai minut hengähtämään syvään. Aula oli hiljaisempi kuin yleensä ja sain kulkea portaikossa näkemättä ketään muuta - luksusta. Nuolaisin huuliani ja tunsin veren rautaisen maun; olin purrut huuleni verille huomaamatta asiaa itse. Kuljin viimeiset portaat kerrokseen jossa asuntoni oli. Toivoin todella, että pikkuveljeni ei ollut siellä. Ei tänään. Kävelin eteenpäin käytävää jossa oli ovia eri asuntoihin; yhdestä asunnosta kuului tappelun ääniä ja lasin rikkoontumisesta kuuluvaa helinäää. Jotakin oli mennyt rikki, mutta huuto ei loppunut. Pian asunnosta juoksi itkuinen nainen pienen tytön kanssa ja ovelle jäi tuohtuneen näköinen mies pullo käsissään. Tuijotin näkyä aluksi hämmentyneenä, kunnes katseeni palasi normaalin välinpitämättömäksi.
‘’Mitä haluat?’’ Mies tiuskaisi katse minussa, hän halusi lyödä minua tuolla pullolla. Hän halusi syyttää jotakin ja minä olin ainoa ihminen lähistöllä. Suustani karkasi jopa kyllästyneen oloinen huokaus.
‘’Älä purkaa vihaa perheeseesi, he ovat ainoat jotka välittävät sinun kaltaisesta juoposta.’’ Pieni naurahdus, ‘’Kuolet yksin.’’ Lisäsin ja käännyin mennäkseni asuntooni. Kuten olin odottanut niin mies hyökkäsi minua kohden särjetty pullo kädessään. Pyörähdin ympäri ja tartuin miehen käteen joka piteli aavistuksen veristä lasipulloa käsissään. Puristin kättä niin kauan, että lasipullo tipahti maahan särkyen. Sen jälkeen potkaisin miestä polvella mahaan ja annoin tämän valua maahan; hän oksensi lähes kengilleni saaden minut astumaan askeleen taaksepäin ja tönäisevän kengän kärjellä miehen kyljelleen jotta hän ei ainakaan tukehtuisi oksennukseensa. Käännyin vihdoin tutulle ovelle jonka avasin suomatta katsettakaan enää juopolle. Olisi pitänyt antaa kuolla.

Asunnossa oli hiljaista, Aldyth oli mennyt jo kotiinsa ja Ardenista ei ollut tietoakaan. Huokaisten kävelin huoneeseeni ja riisuttua vaatteeni heittäydyin sängylle. Kylkeni ilmoitti olemassaolostaan tuottamalla nopeasti kipua. Ärähdin hiljaisesti, mutta en jaksanut nousta. Kietouduin peittoon ja suljin silmäni. Ilta oli vasta tuloillaan, mutta olin jo täydessä unessa - en kuullut edes Ardenin tuloa tai sitä, miten hän avasi huoneeni oven tarkistaakseni, että todella olin omassa sängyssäni.
Heräsin vasta seuraavana aamu auringon säteisiin jotka värjäsivät huoneen. Kuulin tuttua puhetta; puhujat oli tietenkin Aldyth ja Arden. Huokaisten nousin ylös sängystä ja venyttelin. Jokin tuntui erilaiselta - huonolla tavalla. Epäilyksistä huolimatta puin vaatteet normaalisti; tumman hupparin ja mustat farkut, maiharit. Tuijotin itseäni peilistä ja korjasin vähän hupparia ylläni ennen kuin poistuin huoneestani. Aldyth kohotti katseensa kukkamaljakosta ja hymyili minulle äidillisesti. Arden taasen yritti saada huomiotani, mutta harmikseen en edes vilkaissut tätä päin.
‘’Arden, Azrael..’’ Aldyth risti kätensä ja tuijotti meitä kahta kuin pettynyt äiti lastensa käytökseen. En tiennyt oliko naisella edes lapsia, mutta hän olisi ollut ihana äiti jollekin. Huolehtiva, mutta samalla omalla tavallaan ankara, ‘’Mikä teillä kahdella on?’’ Nainen tuhahti ja tuijotti meitä. Arden katsoi minua, mutta minä olin keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta.
‘’Olemme ihastuneet samaan naiseen..’’ Arden mutristi huuliaan ja aistin miten hän lopetti tuijotuksen. En kieltänyt asiaa, en sanonut oikeastaan sanaakaan.
‘’Ah, Darmaineen.’’ Aldyth naurahti ja käveli sitten keittiöön huvittuneena, ‘’Se tyttö on monien mieleen.’’ Nainen sanoi tuodessaan mehulasit eteemme. Aldyth istahti vapaalle tuolille ja laski päänsä käsiinsä hymynkare huulillaan.

‘’Pikku Azra tuntee tunteita, miten uutta!’’ Nainen sai minut hymyilemää sanoillaan vaikka kuinka yritin estää. Vilkaisin sivusilmällä Aldythiä joka siirsi kiharretut hiukset silmiltään; naisessa tuoksui kukkaniitty ja vastaleivottu leivos. Join mehuni loppuun vain tutkaillen erikoista naista; hänen kätensä olivat karheat ja arvilla, luultavasti nainen oli ollut orjana nuorena tai muuten vain tehnyt hyvin raskaita töitä. Ajatukseni keskeytti kolahdus joka sai minut nousemaan tuolilta. Oveen koputettiin vaativasti. Ajattelin aluksi, että se oli eilinen juoppo, mutta ovelle päästyä ja sen avattua niin kohtasin raivokkaat silmät jotka eivät suinkaan kuuluneet eiliselle pahoinpitelijä-juopolle vaan Kreiville. Mies marssi ohitseni työntäen minut sivuun harvinaisen tylysti. Suljin oven hänen perässään ja kuljin kädet taskuissa miehen luokse pöydälle jossa lepäsi kirje tutulla käsialalla. Naksautin kieltäni koskematta kuitenkaan heti kirjeeseen. Pelkkä käsiala sai minut varautuneeksi, mutta vihdoin tartuttua kirjeeseen niin sisältö sai minut järkyttymään. Luin kirjeen kahdesti läpi ennen kuin käännyin kohti Reubenia joka seisoi nyt aavistuksen kauempana pöydästä kylmä katse minussa.

‘’Mitä nyt?’’ Kysyin rauhallisesti, selvästi liian rauhallisesti miehen mielestä, koska pelkkä kysymys sai miehen raivostumaan - ystävällinen Reuben oli selvästi lähtenyt lomailemaan, ‘’Arthurius on varmasti jo tehnyt kai-’’ Minut keskeytettiin nopeasti.
‘’Turpa kiinni Azrael!’’ Reuben karjaisi ja sai minut vihdoin laskemaan katseeni maahan hiljaisesti murahtaen, ‘’Sinun takiasi Darmaine on vaarassa!’’ Purin huultani nostamatta katsetta. Tiesin tämän kaiken itsekin, mutta tunsin myös osan Reubenin tuskasta vaikka hän ei sitä uskoisikaan. Puristin käsissäni kirjettä, mutta en itkenyt. Pakotin itseni ryhdistäytymään.
‘’Sinä tuot tyttäreni elossa minun luokseni tai saat maksaa siitä itse.’’ Reuben murisi, ‘’Ja sinulle, kettu, olen Kreivi ja muulla nimellä et minua kutsu.’’ Mies ärähti ennen kuin kääntyi. Hän puhutteli minua kettuna, se oli outoa. Arden oli jo tovin tuijottanut minua kauhistuneena, mutta Aldyth näytti.. pettyneeltä. Naksautin kieltäni ja päästin suustani vaimean naurahduksen joka sai Reubenin jäykistymään. Hitaasti hän kääntyi katsomaan minua pelkkä raivo kasvoillaan.
‘’Tapan sen miehen, älä huoli.’’ Äänestäni saattoi kuulla virneen - mietin Arthuriuksen tappamista, ‘’Ja tuon tyttäresi hengissä, mutta en ehkä ehjänä. Varaudu siihen.’’ Jatkoin ja kohotin lasketun katseeni Reubenin myrskyäviin silmiin. Minä vittuilin hänelle, mutta vain jotta en itse itkisi.
‘’Lähde, äläkä näytä naamaasi täällä ennen kuin olet tuonut tyttäreni ja tappanut isäsi.’’ Reubenin ääni oli kylmä, murhanhimoinen. En tiennyt oliko eleeni nyökkäystä suurempi, mutta saatoin huomata kuinka paljon kaikki minussa kuvotti Kreiviä. Hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani. Kävelin tämän ohitse musta nahkatakki ylläni, taskussa puukko ja itsevarmuus mukanani. Avasin oven ja päästin Kreivin ennen minua. Käännyin katsomaan vielä huoneessa olijoita; Arden katsoi minua kyyneleet silmissä kuten silloin kun Arthurius oli puukottanut minua ja Aldyth kuin toivottaen onnea, siitä huolimatta pieni pettymys edelleen kasvoilla. Reubenin raivo oli kaikille uutta. Lähdin miehen perään, mutta ennen kuin olin päässyt hänen ohitseen niin mies työnsi minut seinää vasten ja piteli aloillaan jokin terävä kiiltäen kädessään. Tuijotin siniset hiukset valtoimenaan miestä silmiin. En tiennyt miten reagoida joten en reagoinut mitenkään.

‘’Sinä et uhmaa minua tuolla tavoin enää ikinä.’’ Mies ei näyttänyt enää itseltään vaan muistutti enemmän Arthuriusta. Tuijotin miestä silmiin hetken, kunnes hitaasti laskin katseeni maahan. Ei siksi, että hän karjui minulle vaan siksi, että hän muistutti niin paljon isääni ja sitä ihmistä minun piti kunnioittaa lapsena - ja edelleen.
‘’Päästä irti.’’ Mutisin hiljaisempaa kuin olisin halunnut, mutta ainakin mies astui askeleen taaksepäin tuijottaen minua. Tunnustelin maata jalkojeni alla, mutta en pahemmin kohottanut katsettani. Vaikka kuinka osa minusta halusi uhmata, kohottaa katse ja virnistää niin toinen, tuntematon osa minusta piti minut hallinnassa - esti tekemästä virhettä.
‘’Vannot minulle valan tämän jälkeen.’’ Mies sanoi kylmästi ja sai minut hitaasti kohottamaan katseen, mutta Reuben oli jo kääntynyt ja lähtenyt pois. Missä oli minun tuntema Kreivi? Kuka oli tuo murhanhimoinen mies? Tämän jälkeen tarkoitti tietenkin Arthuriuksen tappamisen jälkeen. Huokaisten lähdin matkaan; aluksi kävellen kuitenkin portaat aulaan. Sen jälkeen minua tervehti viileä ulkoilma. Tuuli puhalsi kevyenä, mutta missään kohtaan ei ollut liian kuuma. Muutuin nopeasti ketuksi ja lähdin kohti paikkaa jossa viimeksi olin nähnyt sinihiuksisen tytön. Juoksin suuremman osan matkasta; en välittänyt auenneesta haavasta saatika uusista naarmuista joita sain. Minä vain juoksin eteenpäin, koska oli pakko. Mielessäni pyöri Reubenin kasvot - mies oli valmis tappamaan löytääkseen lapsensa. Siitä ei ollut epäilystäkään ja jos en nyt löytäisi Kreivin tytärtä niin menettäisin pääni ja tarkemmin ajateltuna kaiken. En halunnut vielä kuolla saatika joutua karkoitettavaksi ja tuo kyseinen halu sai minut juoksemaan entistä kovempaa.

Jano oli ensimmäinen joka muistutti minua siitä, että olin oikeasti elävä olento. Lähin juomapaikka olisi vasta siellä, missä olin nähnyt Darmainen viimeksi joten oli jatkettava matkaa. En tuntenut nälkää vaikka en ollut syönyt vähään aikaan - en pahemmin tuntenut mitään muuta kuin huolta. Millaisessa kunnossa tulisin naisen löytämään? En halunnut ajatella, en saanut ajatella. Pakotin jalkani toimimaan nopeammin, halusin päästä Darmainen luokse vaikka hän tulisi vihaamaan minua tämän jälkeen koko sydämestään. Minä tarvitsin vain todistusaineiston, että hän oli elossa. Kuulin jo kaukaa joen rauhallisen solinan, mutta en kiirehtinyt. Ilta oli tulossa ja väsymys tuntui vauhdissani. Join pitkin kulauksin joen viileää vettä samalla tarkastellen jokea - se oli rauhallinen ylitettäväksi. Vaikka voimani olivatkin lopussa ja väsymys käsin kosketeltavaa niin pakotin itseni viileään veteen. Pitkin harppauksin uin joessa jonka virtaus oli yllättävän voimakasta paikka paikoin. Vain pakottamalla pääsin ylitse ja toisella puolella, rannalla minun oli pakko haukkoa hetki happea. Yön mukana tuli myös kylmyys, kovat tuulet ja sillä hetkellä minut pakotti kulkemaan vain se tosiasia, että Darnaine oli etusijalla. Miksi ihmeessä halusin riskeerata kaiken sen naisen takia? Olisin voinut vain lähteä, antaa olla. En kuitenkaan tehnyt sitä, onneksi. Metsä oli yöllä vaarallinen, mutta en pelännyt. En uskonut omistavani edes itsesuojeluvaistoa. Jatkoin matkaa jälleen juosten päästäkseni nopeammin naisen luokse, mutta loppuviimein minun olisi ollut järkevämpi nukkua ja antaa itselleni mahdollisuus levätä, kerätä voimia. Nyt kuitenkin kulutin kaikki voimani juostessa ja tiesin, että olisin voimaton perille päästyäni. Ja myös ruumiini oli sitä mieltä, että oli aika lopettaa ja rauhoittua edes muutamaksi tunniksi. Jalat pettivät altani ja romahdin maahan jaksamatta enää nousta. Haava alkoi vuotaa verta, naarmut olivat auenneet uudelleen ja kivun saattelemana vaivuin uneen.

Heräsin aamuyöstä, olin nukkunut kenties neljä tuntia ja olin virkeä - valmis jatkamaan matkaa. Askeleeni olivat reippaat, juoksuni nopeampaa ja kivut hetkeksi laantuneet. Tyytyväinen huokaus karkasi huuliltani ja kun mahani ilmoitti olemassaolostaan sekä nälästä niin päätin vielä metsästää sopivan ruuan itselleni. Suurikokoinen jänis riitti täyttämään minut yllättävän hyvin ottaen huomioon, että en todella ollut syönyt hetkeen. Matka jatkui Darmainen hajujälkeä seuraten - tietysti juosten. Olin nyt levännyt ja syönyt sekä täysissä voimissani. Jalkani johdattivat minut veden ääreen - koko matkana en ollut keskittynyt laisinkaan maisemiin, mutta nyt saatoin vain huokaista ihastuksissani. Näkymät olivat mitä kauneimmat ja olisin sillä sekunnilla vain jäädä aloilleni. Kuitenkin voimakas, mutta tuttu haju sai minut liikkeelle. Kävelin rauhallisin askelin siihen kohtaan missä Darmainen haju oli voimakkain ja saatoin nähdä maassa myös aavistuksen verta. Silloin huomasin myös toisen tutun hajujäljen - nimittäin Arthuriuksen. Mielessäni kirosin miehen helvettiin - miksi olin luullut hänen pelleilevän? Arthurius ei koskaan pelleillyt, mutta en tuntunut koskaan oppivan sitä. Hitaasti pyörähdin ympäri ja lähdin seuraamaan Arthuriuksen hajujälkeä. Se oli yhtä voimakas kuin Darmainen. Se tarkoitti sitä, että mies halusi tulla löydetyksi. Hän halusi, että minä löytäisin hänet. Jatkoin edelleen matkaa juosten, mutta nyt huomioin myös ympäristöä; eläimet olivat kaikonneet jälleen nopeasti muutamaa taivaalla kaartelevaa lintua lukuunottamatta. Myös nisäkkäät olivat tuntuneet hälvenevän. Mitä lähemmäs pääsin ja mitä voimakkaammaksi Arthuriuksen hajujälki tuli niin sitä vähemmän eläimiä oli. Minne olin matkalla? Suoraan kuolemaani selvästi. En pelännyt vieläkään, koska en tiennyt mitä todella odotin. Ei, en olisi pelännyt edes silloin. Minä en vain jaksanut vaivata ajatuksiani erilaisilla peloilla. Ihmiset pelkäsivät niin turhia asioita ja se sai heidät myös vainoharhaisiksi.

Yhtäkkiä hajujälki katosi ja minun oli jatkettava matkaa tietämättä edes minne suuntaan mennä. Olin kulkenut metsässä monta tuntia - koko helvetin matka oli kestänyt todella kauan. Naisen oli pakko kestää, hänen oli pakko selvitä. Olin jatkanut matkaa suoraan eteenpäin ja pian tunsin sen - olin lähellä. Kiihdytin vauhtiani automaattisesti ja pian näkökenttääni osui talo. Se oli syrjässä, ränsistynyt ja pihalla päättömiä eläimiä. Hymähdys karkasi huuliltani - ei epäilystäkään. Olin löytänyt oikean talon. Kuljin lähemmäs hitaammin, varovaisemmin jotta en vain jäisi kiinni. Minusta ei olisi hyötyä jos jäisin nyt kiinni. Mitä lähemmäs taloa pääsin, niin sitä enemmän ääniä kuulin. Tuttu miehen ääni kuului talosta selvästi, mutta myös tutun sinihiuksisen ääni - tosin paljon hiljaisemmin ja kuulin sen vain, koska olin kettuna. Sydämeni jätti automaattisesti lyönnin välistä minun astellessa lähemmäs. Askeleeni olivat kissamaisia, vaanivia mitä lähemmäs taloa pääsin. Uskallauduin viimein muuttumaan ihmiseksi; hiukseni olivat sekaisemmin kuin pitkiin aikoihin ja ruumis tuntui oudolta. Olin ollut pitkään kettuna ja minun oli totuttava ihmisen liikkeisiin. Lopulta ovelle päästyäni päätin vain työntää sen auki tietäen sen olevan auki - minuahan mies kuitenkin odotti - ja näky sai minut jäätymään aloilleni.

Vastaus:

Söpöt Azra ja Luci~
Ja hyvin vihainen Kreivi. Oot kyl aika hyvin saanut Reubenin vihasen luonteen tuotua esille, tykkään siitä.

Pisti silmään taas sana "purkaa", lauseessa "Älä purkaa vihaa perheeseesi". Pitäis olla "Älä pura vihaa...". Se jotenkin osuu aina johonkin aivosoluun tosi vahvasti :'3
Mutta muuta suurempaa virhettä ei ollut.
Haluan vaan lisää jatkoo, haluan tietää mitä Azrael tekee ja miten se reagoi kaikkeen tähän. Haluun tietää miten niiden matka takasin linnalle menee. Ja miten Kreivi reagoi kun saa tyttärensä revittynä takasin.
Oijoi, kaikkea mäkin haluan.

19 pistettä.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

13.07.2018 02:55
Luku 12 → Saatanan tunteet

Kuulin vaimeaa puhetta läheltä, mutta se muuttui nopeasti hälinäksi ympärillä. Kipu ei päästänyt irti millään. Kipu oli aluksi voimakasta, mutta muuttui kuitenkin pian jopa siedettäväksi. Kuulin hoitajan sanat joka sai minut hymyilemään. Minua ei voinut pitää pois metsästä, ei todella. Linna oli helvetin ahdistava muutenkin. Pian tunsin kädet ympärilläni ja Ardenin kivuliaan halauksen, joka sai minut kiroilemaan. Arden ei laisinkaan ajatellut haavaa kyljessäni joka tuntui sykkivän kivuliaammin halauksen johdosta.
‘’Anteeksi Azra..’’ Arden kiemurteli tuolilla välillä vilkuillen Darmainea. Minusta se oli todella outoa, koska vaikka Arden oli ilmiselvästi ihastunut naiseen ei hän silti ennen ollut käyttänyt tavalla, joka näytti siltä kuin hänellä olisi ollut satoja muurahaisia hänen housuissaan. Tuttu vaaleatukkainen hoitaja kulki ohitse ja sai huomioni.
‘’Hei, veitkö kirjeen?’’ Kysyin naiselta joka pysähtyi, kääntyi katsomaan minua ja väkisin toi kasvoilleen hymyn. Hän ei suonut Darmainelle saatika Ardenille katsetta, tuijotti vain minua kuin ei näkisi muuta - katseessa oli kuitenkin tietynlaista inhoa.
‘’Kyllä, Kreivi sanoi, että on pahoillaan.. tapahtumasta ja toivotti pikaista paranemista.’’ Nainen sanoi, kääntyi ja lähti kuin ei olisi halunnut olla lähelläni yhtään sen kauempaa. Mutristin huuliani ja käänsin lopulta huomioni Ardeniin joka oli hiljentynyt. En todella ollut kuunnellut poikaa hetkeäkään, mutta asia ei näyttänyt häntä haittaavan. Seuraava asia jonka ehdin rekisteröimään oli se kun Darma katosi huoneesta nopeammin kuin olin uskonut hänen pääsevän. Arden vielä yritti huudella naisen perään, mutta ei saanut mitään reaktiota aikaiseksi.
‘’Azrael.. Tiedätkö mitä?’’ Arden kysyi yhtäkkiä innoissaan ja käänsi huomionsa minuun kokonaan. Hän hymyili iloisesti, samalla tavalla kuin ennen. Suljin hetkeksi silmäni kuin antaakseni luvan puhumiselle ja käänsin sitten katseeni takaisin nuoreen miehenalkuun, ‘’Sain ensisuudelman!’’ Hän suorastaan hehkui kuin lamppu. Se oli minusta suloista, hän oli niin viaton.
‘’Sait?’’ Kysyin kuitenkin rauhalliseen äänensävyyn, en tiennyt miksi, mutta muistin pian Darmainen. Nainen oli käyttäytynyt oudosti, oudommin kuin Arden ja se oli.. outoa. Oikeastaa minun olisi pitänyt tietää jo seuraavat sanat - olisi pitänyt varautua, mutta siitä huolimatta se sattui. Enemmän kuin olisi pitänyt.
‘’No hyvä on, minä tein aloitteen.. Suutelin Darmaa.’’ Arden virnuili ja pienen hämmennyksen jälkeen minun oli väkisin suljettava silmäni. Laskin kymmeneen. Ei vittu auttanut. Laskin kahteenkymmeneen. Jumalauta, miksi tämän piti sattua näin helvetisti?, ‘’Darma vastasi siihen!’’ En kuunnellut. En halunnut uskoa sitä. En todella halunnut edes ajatella asiaa. Miksi helvetissä menin luottamaan siihen naiseen?

‘’Turpa kiinni Arden.’’ Sanoin yhtäkkiä ja vaivalloisesti nousin ylös epämukavalta sairaalasängyltä. Tunsin haavan kyljessäni, kipua ei voinut sivuuttaa. Suustani karkasi väkisinkin kivulias henkäys ja liuta kirosanoja. Huomasin kyllä kuinka pikkupoika oli tullut vierelleni, tarjosi apuaan kuten aina. Se oli hänen tapaistaan; auttaa aina. Hän ei tullut kuitenkaan lähemmäs vaan pysyi pienen matkan päässä. Hän huomasi vihani ja sen, että oli sanonut kenties liikaa. En tiennyt miksi hän ei ollut nähnyt ihastumistani. Olinko todella niin epäselvä? Näytin todella olevan.
‘’Azra.. Sinun on pakko levätä, haava tarvitsee sitä.. Sinä tarvitset sitä.’’ Arden yritti, mutta virhe oli jo tehty. Miksi minä luotin yhä uudelleen kaikkiin niihin jotka pettivät minut? Minulla ei ollut muuta kuin Arden, mutta sillä hetkellä olisin ollut mieluummin yksin kuin Ardenin kanssa. Poika saisi kadota, vaikka kuolla. En kaivannut häntä. En sillä hetkellä. Tiesin, että kyllä - vielä joskus, mutta en nyt.
‘’Painu vittuun Arden.’’ Ärähdin yhtäkkiä, kohotin katseeni ja odotin. Onnekseni tällä kertaa poika luovutti nopeasti ja lähti kuin koiranpentu pois sairastuvasta. Katsoin hänen peräänsä tyhjä katse silmissä. Miksi hän oli luovuttanut niin pian? Se ei ollut hänen tapaistaan. Halusin läheisyyttä. Kaipasin halausta. Jotakin joka pitäisi minut suojassa. Suljin silmäni, laskin kymmenestä yhteen ja tulin siihen tulokseen, että lähtisin hetkeksi helvettiin koko paskasta. En näkisi ketään hetkeen. Laskin käden haavalle ja yritin tukahduttaa kipua. Rauhallisesti, mutta silti nopein askelin lähdin pois sairastuvasta. Joku yritti pysäyttää minua, tarttua kädestä ja estää lähtemästä. En suostunut pysähtymään. He luovuttivat, antoivat minun mennä kohti varmaa kuolemaa. Jos tikit repeytyisivät niin minähän kuolisin - eikö? Toivottavasti. Se oli sillä hetkellä ainoa toiveeni. Minä inhosin itsetuhoisia ajatuksia, mutta kuolema oli todella kiehtova ajatus. Tässä paskaläävässä ei ollut tällä hetkellä ketään jota jäisin ikävöimään. Rauhallisin askelin kävelin aulaan. Portaiden kulkeminen teki kipeää ja sai puristamaan haavaa entistä kovempaa. Minua sattui aivan jumalattomasti. Kipu pitää kuitenkin elossa ja sillä hetkellä tunnuin olevan enemmän elossa kuin koskaan ennen.

Kävelin aulan poikki katsomatta edes ihmisiä, huomasin kyllä Ardenin tuijotuksen. Hän vahti minua kuin pelkäisi minun menevän rikki. Valitan pikkuveli, minä olin jo rikki. Minut oli korjattu, Darmaine oli pitänyt minut ehjänä sen hetken hänen kotonaan ja sitten olin hajonnut jälleen. Tiputettu uudelleen kuin arvottoman esineen. Kenties se sattui eniten, arvottomuus. Laskin askeleeni suurille oville ja pujahdin sitten ulos aurinkoiseen säähän. Ihmiset huusivat ja kiljuivat, peittivät kaiken sen synkkyyden ilolla. Se oli lohduttava näky; kunpa olisin jälleen lapsi. Jatkoin matkaani edelleen ontuen kohti tuttua metsää. Jos ei muuta niin ainakin se oli paikka jonne palata aina uudelleen. Minulla ei ollut pahemmin voimia muuttua ketuksi, joten sen takia kävelin ihmismuodossa. Näin tutun sinihiuksisen naisen joka sai sydämeni hypähtämään, mutta nopeasti sain itseni kokoon. Minua sattui, minut oltiin rikottu uudelleen ja kaiken sen jälkeen minä vain halusin naisen kietovan kädet ympärilleni ja että sain upottaa luiset sormet hänen hiuksiinsa. Naisen kysymys sai minut kaikista haluista huolimatta vain tuijottamaan kylmän pistävästi. Katse oli vähän samanlainen jonka soin Lucianille.
‘’Eikö sun pitäisi olla jonkun muun seurassa?’’ Olin vittuuntunut, sen saattoi kuulla äänestäni. Pilkallisuus oli käsinkosketeltavaa. Darmaine varmasti tiesi mistä puhuin. Pahin asia minkä nainen pystyi tekemään oli suudella veljeäni. Kaikista maailman ihmisistä juuri Arden. Miksi? Jumalauta miksi? Eikö naiselle kelvannut kukaan muu? Darmainen tuttu tuoksu leijaili ympärilläni vaikka olin jo ohittanut hänet. Kuulin kyllä epätoivoisen huokauksen, mutta en välittänyt. En antanut itseni välittää. Mitä kauemmas pääsin, niin sitä epätoivoisemmaksi kävin. Raivo ei laantunut, kipu ei hellittänyt ja ajatukseni oli yhtä suurta sotkua. Minä todella pidin naisesta, eemmän kuin annoin itseni edes ymmärtää.. Mutta nähtävästi kuka tahansa ohikulkija kelpasi hänelle. Miksi helvetissä halusin näin kovasti välittää siitä sirosta sinihiuksisesta?

Löin läheisintä puuta joka osui näkökenttääni ja tunsin miten kipu saavutti käteni - rystyset. Löin uudelleen ja vielä uudelleen, niin kauan kunnes veren rautainen haju kantautui nenääni. Vihdoin käänsin katseeni molempiin käsiini joista valui valtoimenaan veri ja rystyset olivat selvästi murtuneet. Kipu oli suloista, erilaista kuin kyljessä. En edes tiennyt kumpi sattui enemmän; fyysinen, haavasta ja rystysistä johtuva kipu vai henkinen.. se, että yhä uudelleen luotin Darmaan. Valuin istumaan lähimmälle kivelle. Vein kasvoni lähelle toista kättä ja nuolaisin verta. Suljin silmäni ja huokaisin.
‘’Anteeksi..’’ Murahdin itselleni. Isäni olisi syyttänyt tunteita ja kenties hän oli oikeassa. Tunteet olivat saaneet minut pehmeämmäksi. Olisi parempi olla välittämättä kenestäkään. Ja niin myös tekisin - lopettaisin välittämisen. Riisuin paidan yltäni ja kiedoin rystysten ympärille vaate suikaleet. Vilkaisin haavaa kyljessäni ja naurahdin katkerasti. Isäni saisi kostaa vielä kauniin ruumiini fyysisestä turmelemisesta. Jatkoin matkaani nyt nopeammin, mitä kauemmas pääsin linnasta niin sitä parempi. Ei Usvakartanoa, ei ongelmia. Mitä pidemmälle saavuin niin sitä vieraammaksi maasto kävi. Olin kävellyt jo varmasti tunteja tietämättä missä edes olin. Minulla ei ollut nälkä vaikka olin ollut syömättä yli päivän, janokaan ei vaivannut. En tuntenut oikeastaan mitään. En vain välittänyt. Olin pelkkä kuori. Yhtäkkiä hätkähdin saapuessani vuorentapaiselle josta näki kauniin auringonlaskun ja kukkaniityn alapuolella sekä virtaavan joen. En tiennyt mitä minä edes tein siellä; se paikka ei kuulunut niihin missä minä tavalliseen tapaani vierailin. Aurinko oli laskeutumassa kukkuloiden taakse ja näkymät olivat mitä kauneimpia; linnut kaartelivat taivaalla ja ilmoittivat olemassa olostaan. Ensimmäistä kertaa tunteihin näin lintuja ja kuulin niiden laulun. Siinä seistessä minulla oli aikaa ajatella suorastaan kaikkea. Tai niin minä luulin. Askeleet kuitenkin keskeytti suorastaan kaiken aivoissani ja pian tajusin, että en todella ollut kauniilla maisemakalliolla yksin vaan seurassani seisoi ruskeatukkainen nuorukainen. Tuttu ruskeatukkainen joka oli kohdellut Darmainea röyhkeästi. Mutta en välittänyt - enhän? Niin olin sanonut itselleni, pakottanut uskomaan ja vielä päälle vakuutellut.
‘’Lucian?’’ Suustani karkasi yllättynyt kysymys jolla sain oitis miehen huomion. Lucian kurtisti kulmiaan ja mutristi huuliaan kuin lapsi konsanaan ennen kuin käveli luokseni reippain askelin ja yksinkertaisuudessaan löi turpaan. Hetken sain miettiä asiaa, mutta päätös oli helppo; puristin käteni nyrkiksi ja lyönti osui suoraan miehen leukaan. Rystyset sattuivat puun hakkaamisesta, mutta en halunnut näyttää kipua. En edes tiennyt mistä oma lyöntini oli - siitä, että Lucian melkein raiskasi Darmainen? Vai se, että Lucian oli mulkku? Tai sitten yksinkertaisuudessaan Lucian löi ensin ja minä halusin lyödä myös. En tiennyt, mutta tuntui, että sillä ei ollut edes väliä. Lucianin lyönnit eivät tuntuneet enää samalta kuin aluksi - lyönnit olivat paljon voimattomampia ja lopulta kun hän seuraavan kerran yritti lyödä niin tartuin hänen nyrkkiinsä. Mies edessäni tuntui menettävän siinä samassa myös ryhtinsä ja hetken hän näytti siltä, että alkaisi itkemään.

Tuijotin hetken miestä edessäni pienen hämmennyksen vallassa. En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia, mutta ei minun tarvinnutkaan tietää. Pian tunsin nimittäin ruskeaverikön huulet omillani. Miehenalku painautui lähemmäs - halusi läheisyyttä yhtä paljon kuin minä. Hänen huulillaan maistui veri, en tiennyt kumman se oli.. mutta nautin siitä silti. Tunsin Lucianin sormet paljaalla ihollani. Hän tunnusteli ja kokeili, että kauanko annoin hänen suudella estämättä. En estänyt - tietämättä edes miksi. Mies edessäni katkaisi suudelman kuitenkin hetken päästä, tasasi rauhassa hengitystään ja tuijotti minua. Katseeni oli varmasti edelleen kylmä, välinpitämätön.
‘’Miksi et lyönyt?’’ Mies kysyi toinen kulma koholla ja kosketti sormillaan ensin omia huuliaan jonka jälkeen minun huulia. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Ei tarvinnut, tiesimme että tämän illan jälkeen olisimme jälleen vihollisia.
‘’Näytät jo valmiiksi hakatulta koiranpennulta.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, jopa pieni sarkastisuus äänessä. Mies edessäni naurahti vaimeasti ja kuljetti siniset kiharat pois kasvoiltani ennen kuin astui askeleen taaksepäin myhäillen.
‘’Hitto, olet oikeassa.’’ Hän virnisti ja vilkaisi vielä nopeasti minua jonka jälkeen pimenevää taivasta, ‘’Voit tulla minun paikkaani yöksi, asun siellä sen aikaa kunnes pääsen takaisin Linnaan.’’ Mies totesi ja lähti reippain askelin metsänsiimekseen. Seurasin häntä nopein askelin jotta kylmyys ei ehtisi saavuttamaan minua niin nopeasti. Yö tulisi olemaan yhtä helvettiä, mutta ainakaan en joutuisi viettämään sitä ulkona. Metsän eläimet olivat lähes kokonaan hiljentyneet ja vain muutama yöeläin saapui näkökenttään. Yhtäkkiä Lucian pysähtyi ja tuijotti minua harmaat silmät sirrillään.
‘’Tervetuloa vaatimattomaan majaani.’’ Mies hymähti sitten ja osoitti pientä mökintapaista. Ainakin siinä oli katto pään päällä. Nyökkäsin kiitokseksi ja astuin sisälle. Mökissä ei ollut erillisiä huoneita; yksi iso tila jossa oli kaikki - toki pieni vessantapainen löytyi kyllä erikseen. Rauhallisin askelin kävelin sängylle, vedin kuluneen peiton ylleni ja suljin silmäni. Lucian näytti hetken hämmentyneeltä ja puri sitten hammasta jotta ei nauraisi.

‘’Näytät ihan isolta lapselta Azrael. Äläkä tuijota minua tuolla tavalla.’’ Lucian nauroi ja sytytti pieneen takkaan tulen. Jotain mies teki vielä tovin ennen kuin istui vanhalle sohvalle katse kääntyneenä minuun. En tiennyt miten reagoida harvinaisen kiinteään katseeseen ja sen takia käänsinkin nopeasti katseeni pois.
‘’Lakkaa katsomasta minua, en ole museoesine.’’ Murahdin sulkien silmät. En tiennyt tuijottiko Lucian minua enää, mutta en välittänyt. Niin kauan kun en nähnyt hänen harmaita silmiään niin en jaksanut välittää.
‘’Et todella, museoesineet ovat vanhoja ja tylsiä.’’ Lucian hymähti huvittuneena, ‘’Sanoisin, että et ole kumpaakaan noista kahdesta.’’ Hän oli paljon ystävällisempi minua kohtaan ilman Linnaa. Hän näytti enemmän tunteitaan ja tuntui todella välittävän minusta. Se oli outoa - Lucian vihasi minua. Ainakin luultavasti. Miksi helvetissä miehen piti tulla sekoittamaan ajatuksiani jotka olivat olleet kenties vihdoin selviämässä?
‘’Nukutko jo?’’ Mies kysyi yhtäkkiä ja herätti minut. Hätkähdin ja käänsin tylyn katseeni ruskeahiuksiseen nuorukaiseen joka ei ollutkaan enää sohvalla vaan nyt edessäni huvittuneena. Hän oli herättänyt minut tahallaan.
‘’En, mutta toivoisin nukkuvani jotta en näkisi rumia kasvojasi.’’ Se oli vale, Lucian oli ärsyttävän hyvännäköinen mieheksi - Lucianiksi. En ihmetellyt laisinkaan, että koko Linnan väki oli ihastunut tuohon kieroon näätään. Mies naurahti pehmeästi ja siristi silmiään himmeässä valossa.
‘’Nuku hyvin.’’ Hän sanoi kuitenkin, vaikka olisi selvästi halunnut sanoa jotakin muuta. Asia jäi todella häiritsemään minua sen hetken kun olin valveilla, mutta kuitenkin pian nukahdin uneen josta ei Lucian saanut minua hereille - enkä tiennyt yrittikö hän.

Uni ei ollut sekava kuten yleensä; se oli harvinaisen realistinen. Näin unta tutuista ihmisistä. Niin Lucianista ja tämän suudelmasta kuin myös Darmainesta minun huppari yllään, Ardenista ja kukkaseppeleistä. Pian tajusin niiden olevan kuitenkin muistoja. En minä nukkunut, olin hereillä ja muistelin. Ajattelin tuttuja asioita jotka olin halunnut unohtaa, niitä asioita joista olin nauttinut edes sen hetken. En tiennyt miksi, mutta olin myös nauttinut Lucianin suudelmasta. Osasyy - ja samalla suurin syy - oli varmasti kuitenkin läheisyys. Sillä hetkellä olin kaivannut eniten läheisyyttä ja Lucian oli sattunut tarjoamaan sitä.
Mikä täydellinen hetki suudelmalle.

Vastaus:

Oijoi~
Lucian x Azra, shippaan ja pahasti. Voinks mä kutsua sitä nimellä Luciel xD Tai Azrian.

No mut anyway oli oikein ihana tarina. Taas vähän juoksit niissä "tylsissä" kohissa. Mut muuten oli kyl nam nam.
Oon niin hehkuttanu tätä sulle et luultavasti tiiät mitä mä tykkään tästä :'3

19 pistettä.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

05.07.2018 14:53
Luku 11 → Kuole.

Pidin silmiä edelleen kiinni jaksamatta pahemmin avata niitä, kuulin miten vieressäni olevan tytön hengitys oli muuttunut ja kertoi siitä, että hän oli hereillä. Tunsin liikettä vierelläni, enkä voinut olla virnistämättä. Raotin silmiäni liikkumatta senttiäkään korjatakseni asentoa. Käänsin katseeni naisen rinnalla olevaan käteen joka oli painautunut nyrkkiin. Minun ei tarvinnut pohtia tytön aikeita kauaa, jonka takia vein rauhallisesti tytön käden kasvoilleni. Tuijotin vakaasti edessäni olevaa naista, en antanut kenenkään koskea arpiin joten tytön todella täytyi olla poikkeus. Tyttö suoristi sormensa ja alkoi kuljettamaan niitä kasvoillaan. Rauhoituin lopulta ja tyydyin sulkemaan silmäni. Kuuntelin huoneen hiljaisuutta - vain hengitys kuului. Pian huomasin sormien pysähtyneen ja varovasti nainen siirsi kätensä poskelleni saaden minut avaamaan silmäni. Nainen oli lähellä minua - hänen tuoksunsa ympäröi minut kukkien lailla. Olisin voinut halutessani varastaa naiselta suudelman, mutta en halunnut. Pidin tunnelmasta - paitsi että Darmaine ei näyttänyt hengittävän. Huvittuneena laskin käteni naisen oman päälle.
“Hengitä nyt edes.” Minun oli pakko sanoa, koska en todella halunnut selittää Kreiville että komeuteni oli aiheuttanut Darmainen pyörtymisen. Hetken päästä tyttö toivotti hyvät huomenet ja hitaasti veti pehmeän kätensä pois poskeltani. Kaikesta huolimatta jatkoin naisen katsomista pyrkien saamaan katsekontaktin. Halusin kohdata siniset silmät. Nainen siirsi katseensa minuun onneksi pian eikä minun tarvinnut jatkaa katseen kalastelua. Tutkin rennosti naisen kasvoja, painaen mieleeni yksityiskohdat. Koskaan voinut tietää mitä tulisi tapahtumaan - nainen saattaisi kuolla tänään vielä ja minun oli muistettava yksityiskohdat. Huomasin kuitenkin pian tytön painavan rintaani käsillään. Ajatteliko tyttö suutelemistani vai mikä oli saanut hänet noin tolaltaan? Virne hiipi huulilleni ja kuin vaistomaisesti aloin kuljettamaan kättäni pitkin naisen omaa käsivartta.

En tiennyt mihin tilanne olisi kehkeytynyt ilman Reubenia tai sitä, että Darmaine potki minut alas sohvalta. Kipu jysähti niin kipeiden lihasten kuin päänsäryn muodossa ylleni. Darmaine tuntui säikähtävän ja pyysi hätäisesti anteeksi. Olisin saattanut nauraa jos olisin siinä tilanteessa pystynyt, mutta nyt tyydyin vain valittamaan - sohva oli ollut illalla paljon mukavampi kuin nyt, herätessä. Lopulta nousin istumaan sohvaan nojaten. Tuijotin eteeni kyykistynyttä tyttöä huokaisten.
‘’Kunnossa ollaan.’’ Hyvä on, olin fyysisesti täysissä voimissani, mutta päänsärky muistutti minua pahemman luokan krapulasta. Soin siitä huolimatta naiselle hymyn ja pian sainkin aamupala kutsun. En vastannut mitään, mutten tehnyt elettäkään poistuakseni. Nousin sohvalle istumaan ja tuijotin ulos ikkunasta. Oli outoa olla jossain muualla kuin metsässä tai asunnossa Ardenin kiusattavana. Ulkona oli monen mielestä varmasti ihana sää; aurinkoa ja lämpöä. Minä vierastin ajatusta lämmöstä. Lopulta ajatusteni pysähdyttyä käänsin katseeni Darmaineen hymyillen tälle. Se sai naisen toimimaan ja pian hän hääri asunnossa ruokatarvikkeita laittaen. Nainen oli selvästi tehnyt tätä useammin kuin vain muutaman hassun kerran, koska hetkessä hän oli tehnyt meille molemmille leivät. Olisin voinut tottua tällaiseen palveluun. Sinihiuksisen naisen kutsuttua minut istumaan niin nousin ylös sohvalta ja rauhallisin askelin istuin tuolille. Aloin syömää leipää joka maistui paremmalta kuin mitä olin osannut kuvitella. Keskityin syömiseen vaikka huomasinkin miten Darmaine nousi ja pian kuulin lasista tulevia ääniä. Siitä huolimatta en pahemmin keskittynyt niihin. Saadessani mukin eteeni niin tyydyin kiittämään naista nopealla katseella. Huomasin kuitenkin pian, että leipäni oli loppunut.

Minulla oli harvinaisen hyvä olla, ajatukset eivät kiusanneet tavalliseen tapaan ja minulla oli hyvää seuraa. Siitä huolimatta kaikki iloisuus ja tietynlainen onnellisuus pelotti minua - pian tapahtuisi kuitenkin jotakin kamalaa. Onnetar ei ollut koskaan minun puolellani tällaisissa asioissa tai tarkemmin ajateltuna missään. Käänsin huomioni mehukkaan näköiseen vihreään omenaan jonka nappasin tarjolle jätetystä korista. Pitelin omenaa sormieni välissä suoden itse omenalle kuitenkin vain pienen katseen. Huomioni oli kääntynyt nimittäin ulos josta kuului iloista kiljuntaa. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään ja sen saattoi huomata suorastaan kaikesta - rennosta asennosta, rauhallisesta olemuksesta. Kuitenkin nopeasti tajusin tutun naisen katsovan minua. Pieni huvittuneisuus saattoi näkyä silmissä kun käänsin toinen kulma koholla katsomaan naista. Kuulin askeleet käytävältä ja neutralisoin ilmeeni samantien, vaikka pieni epäilys kalvasi mieltäni. Tuskinpa se Lucian oli - Reuben luultavimmin ja en voinut olla peittelemättä epäilystäni vielä silloinkaan kun itse mustahiuksinen mies seisoi edessäni. Lopulta rentouduin ja pakotin itseni rauhoittumaan haukaten omenasta palasen. Omena toi mieleeni äidin joka rakasti hoitaa puutarhaa ja kotonamme oli aina kasa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Äitini oli loistava kokki ja oli aina yrittänyt opettaa myös Ardenia joka oli ollut halukas oppimaan kaikki äidin reseptit ja ruokaan liittyvät salaisuudet, minua taasen ei voinut ruoanlaitto vähempää kiinnostaa. Osittain kaduin sitä, koska en osannut myöskään huolehtia itsestäni. Hätkähdin vasta kun ovi kävi ja Reuben oli poistunut asunnosta. Minun oli pakko selvittää myös Lucianin kohtalo, mutta en halunnut murehtia siitä nyt. Lucian oli mulkku ja se oli selvää. Olin järsinyt ajatuksissani omenan loppuun ja jätin pöydälle siemenkodan. Päästin suustani huokauksen ja pudistelin kaikki ajatukset pois mielestäni. Käänsin katseeni tyttöön seuraten tämän tekemisiä harvinaisen tarkasti ja tyttö soi minulle vihdoin katseen. Tosin siinä katsellessa toisiamme tyttö käänsi katseensa pois pieni hymy huulillaan. Darmaine oli suloinen tapaus. Saatoin myöntää itselleni, että kysymys yllätti myös minut, mutta piilotin hämmennyksen taidokkaasti. Tyttö punastui kuitenkin nopeasti ja se sai minut huvittuneeksi - selittelystä puhumattakaan. Tarkkailin naisen alkua leikkisä pilke silmissä.
‘’Valitettavasti minun on kieltäydyttävä, prinsessa. Mutta ehkä näemme illalla.’’ Se oli kuin lupaus - lupaus joka oli vain tullut mieleeni ja miettimättä sen suuremmin sanoin sen. Ja pian sain vastaukseksi nyökkäyksen. En ollut muuta vastausta kaivannutkaan ja halutun vastauksen saadessa nousin ylös tuolilta kädet taskuissa ja rennoin askelin kävelin ovelle laskien käteni kahvalle - valmiina lähtemään. Siitä huolimatta loin kasvoille vielä virneen ja käänsin katseeni tyttöön.
‘’Ei ole kiire palauttaa sitä hupparia. Mutta haluan sen sitten korkojen kera.’’ Virnistin leikkisästi iskien silmää tytölle ja katsomatta reaktiota poistuin asunnosta.

Kädet taskuissa kävelin alemmas portaikkoa, kunnes päädyin omaan kerrokseen. Minun oli pakko tervehtiä Ardenia ja Aldythia. Ovi oli raollaan ja sisälle kurkattua huomasin Ardenin seisovan oven edessä pomppien päkiöillään kuin energinen pupu.
‘’Huomenta vain sinullekin.’’ Hymähdin nojaten ovenkarmiin. Arden pysähtyi oitis ja tuijotti minua aluksi hämmentyneenä ja sitten hyökkäsi halaamaan. Peruutin automaattisesti pari askelta roikkuva veli kaulassa ja tavoittelin katseellani Aldythia joka oli tullut myös tervehtimään minua minun nahkatakki käsissään.
‘’Arden on ollut huolissaan sinusta.’’ Nainen hymähti vilkaisten halaavaa pikkuveljeä päätään pudistellen, ‘’Sanoinhan sinulle Arden, että veljesi on täysissä voimissaan.’’ Aldyth taputti ensin Ardenia olkapäälle ja sitten minua ojentaen myös nahkatakkini. Arden suostui vihdoin irrottamaan otteensa minusta ja nyt hymyili yhtä iloisesti kuin aina ennenkin. Vihdoin sain laitettua tutun takin ylleni ja tunsin puukon sijaitsevan samassa paikassa kuin minne olin sen jättänyt.
‘’Mennään ulos, tule.’’ Arden työnsi minut suoraa päätä kohti portaikkoa sulkematta edes ovea ja pian kuulin takaa valitusta Aldythin joutuessa sulkemaan oven. Naurahdin hiljaa ja päätin kiltisti seurata prinssiä joka otti johdon kulkiessa aulan poikki pihalle. Vihdoin saatoin haistaa raikkaan ilman ja se jos jokin rentoutti minut täysin. Olisin voinut vain vaipua puun varjoon nukkumaan. Pysähdyimme lähelle metsää ja jäin kuuntelemaan Ardenia. Ajattelin jo joutuvani kertomaan Ardenille missä olin ollut, mutta olisi minun pitänyt tuntea pikkuveljeni; hän puhua pälpätti itsestään ja tekemisistään. En oikeastaan edes kuunnellut, mitä nyt poimin sanoja sieltä täältä. Huomatessani näkökentässäni tutun sinitukan niin en voinut olla vilkaisematta pariin kertaan naista. Virne kohosi kasvoilleni ja käänsin huomioni Ardeniin edessäni joka oli vihdoin hiljentynyt katsomaan minua tuomitseva ilme kasvoilla. Hän tiesi, että en ollut kuunnellut.
‘’Darmaine näyttää aika yksinäiseltä, voisit mennä pitämään hänelle seuraa.’’ Poika edessäni kohotti kätensä otsalleen saaden minut naurahtamaan. Arden kääntyi katsomaan sinihiuksista tyttöä hymyillen.
‘’Selvä pyy!’’ Prinssi selvästi nautti tilanteesta, mutta siitä huolimatta jouduin kehottamaan tummahiuksista veljeäni matkaan. Muuta ei kuitenkaan oikeastaan tarvittu, koska nuorukainen lähti matkaan heti sen jälkeen kun oli saanut vielä sanoa minulle pari sanaa joita en edes enää muistanut. Katselin pojan perään hymy huulillani - tietysti välitin prinssistä. Poika oli minulle kaikki ja suojelisin tuota hölmöä otusta hengelläni. Mutta asiat joita olin oppinut olemaan huomioimatta oli pitkästyttävät tarinat - saatoin vaikka ajatella sillä aikaa kun poika selitti innoissaan jotakin. Ei Arden osannut olla vihainen. Hymähdin huvittuneena ja lähdin kepein askelin kohti metsää.

Jokin oli kalvannut mieltäni koko päivän, mutta en oikeastaan tiennyt edes, että mikä. Seurasin katseellani metsän liikehdintää - se oli aavemaista ja enteili vaarasta. Puut kuiskivat, käskivät pakenemaan. Tuijotin pitkään puiden liikehdintää, varjojen tanssia. Suljin silmäni ja annoin itseni vaipua metsän synkkyyteen. Se tuntui kodilta. Avatessa silmät vastassa oli kuitenkin vain yksinäisyys. Olin saapunut lähes huomaamattomasti tutulle kukkaniitylle. Istahdin kukkien keskelle ja aloin tutuin ottein tehdä kukista kukkaseppelettä. Punavalkoiset kukat kietoutuivat toisiinsa ja tekivät seppeleestä harvinaisen kauniin. Kukkaseppele tuntui huokuvan voimaa, kuin kertoen, että en ollut yksin. Se oli minusta outoa - tunne sisälläni minkä seppele aiheutti. Muistutti siskosta joka minulla oli joskus ollut. Huokaisten nousin takaisin ylös. Tuijotin niittyä haikeasti, ennen kuin käännyin kohti synkkää metsää. Puro solisi lähettyvillä ja eläimet tuntuivat elävän niityllä ollessa. Metsään kun meni niin kaikki hiljeni. Lähdin liikkeelle - poispäin kukkamerestä - tuntiessa joka askeleella puukon taskussa. Muistin ilveksen. Elämän joka valui kissapedon silmistä kuin veri konsanaan. Se tunne oli jokseenkin pelottava - oliko minulla oikeus ottaa elämä joltakin toiselta? Enhän minä ollut yhtään sen parempi kuin isäni vaikka uhreina olisi tavallinen eläin. Yhtä viaton eläin oli kuin muodonmuuttajakin. Tai jos pystyin tappamaan eläimen niin säälimättömästi niin silloinhan pystyisin tappamaan myös kenet tahansa muunkin samalla tavalla - oli kyseessä sitten muodonmuuttaja tai ei. Ajatus oli jokseenkin pelottava, mutta samalla se sai minut tuntemaan itseni voimakkaaksi. Minun oli lopetettava asian miettiminen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että voisin mennä katsomaan miten Ardenilla ja Darmainella meni. Se jos jokin saisi minut muihin ajatuksiin. Kuljin metsässä melkoisen päättömästi edestakaisin ihmisenä, joten hajujälki oli mahdotonta saada. Osa minusta ei edes halunnut löytää kaksikkoa ja se osa sai minut pysymään ihmisenä. Kuitenkin toinen puoli oli eri mieltä ja pian olin kettuna keskellä synkkää metsää ainoana aseena hampaat. Lähdin juoksemaan kohti Linnaa jotta saisin varmasti kaksikon hajujäljen. Kuitenkin pahin ongelma tuli olemaan se, että Linnan lähettyvillä kulki koko ajan joku joten hajut sekoittuivat nopeasti toisiinsa. Hetken turhautumiseen johtaneen kiertelyn jälkeen löysin hajun ja lähdin seuraamaan sitä. Sulauduin hyvin varjoihin ja ainoa jonka huomaisi varjoista oli punaiset silmäni kettumuodossa. Ravasin eteenpäin musta kuono maassa ja katse edessä päin. En varsinaisesti joutunut kulkemaan kauas, mutta siitä huolimatta tunsin väsymystä kun olin jo lähellä. Huokaisten muutuin ihmismuotoon ja jatkoin matkaa rauhalliseen tahtiin, koska en enää tiennyt minne mennä joten päädyin kulkemaan eteenpäin. Kuulin puhetta ja tunnistin oitis iloisesta selityksestä Ardenin. Kävelin lähemmäs äänen lähdettä joka oli kuitenkin vaiennut. Saavuttuani puiden varjoihin niin jäin nojaamaan paksurunkoisen puun varjoihin katse kaksikossa. Arden teki kukista jotakin joka muistutti kenties jollakin tavalla ranneketta jossakin todellisuudessa.

‘’Arden, minun on opetettava sinulle kukkaseppeleiden tekoa..’’ Kuiskasin ilmaan, itselleni. Tiesin, että kaksikko ei voinut kuulla saatika nähdä minua. Pojan kehut saivat hymyn kasvoilleni. Olin tehnyt aina kukkakruunuja - koko elämäni. Kuulin äänen lähettyvillä, tutun äänen joka sai koko kehoni jäätymään. Puristin käteni nyrkkiin, en tiennyt mitä tehdä. Olin todella hukassa. Huomasin Ardenin etsivän hahmoa - hän ei tuntunut muistavan miestä. Päästin suustani ilmat ja pakotin itseni jo varmasti kolmatta kertaa rauhoittumaan.
‘’Et löydä häntä, Arden.’’ Sanoin tyynesti ja astelin lähemmäs muistuttaen siinä hetkellä enemmän alistettua koiranpentua. Seurasin katseellani metsän rajaa ja korjasin kuin automaattisesti ryhtini.
‘’Katsos poikaa, vihdoin oppinut.’’ Arthurius hykersi kuin kissa. Pyrin kuitenkin jättämään miehen huomiotta. Siirsin katseeni Ardenista Darmaineen. Kasvoni olivat kylmät ja tummassa katseessa ei näkynyt muuta kuin tietynlaista uhkaavuutta. Lopulta tungin käteni nahkatakin taskuihin ja astelin lähemmäs metsän rajaa. Kaksikko oli tarpeeksi kaukana metsästä jotta Arthurius olisi ehtinyt vahingoittaa heitä.
‘’Mitä haluat?’’ Kysyin kolkosti kysymyksen, jonka jokainen olisi kysynyt tässä tilanteessa. Minä todella halusin tietää, mutta kuten arvata saattoi en saanut vastausta mikä toden teolla ärsytti minua.
‘’Aina samat tylsät kysymykset..’’ Isäni murahti vihdoin minun hahmottaessa hänet; hän seisoi kädet ristittyinä hymy huulillaan. Hän saattoi näyttää ystävälliseltä tapaukselta jonkun mielestä, mutta hänet tuntiessa jokainen olisi mieluummin toisella puolella Alwyenia kuin minun paikallani.
‘’Lakkaa leikkimästä.’’ Murahdin kohottaen katseeni uhmakkaasti. En pelännyt miestä - en halunnut pelätä. Pelko oli heikkous ja Arthuriuksen edessä ei saanut näyttää heikkouksia. Niin minut oli kasvatettu ja niin minä olin oppinut.
‘’Noinko puhut isällesi?’’ Mies kysyi kasvot vakavoituen, kaikki äskeinen oli kadonnut nopeasti. En tiennyt miten reagoida muutokseen - en ollut pitkään aikaan nähnyt kyseisiä kasvoja.
‘’Kyllä.’’ Ääneni pysyi tyynenä, minun oli pakko pysyä aloillani vaikka osa minusta halusi paeta paikalta huutaen apua. Miehen huulilta karkasi tyly tuhahdus, hän ei pitänyt tilanteesta. Harvoin uhmasin miestä, lapsuudessa kerran ja olin oppinut, että se oli suuri virhe.

“Missä äiti on?” Arden kysyi viattomasti kuin kuka tahansa pikkupoika. Vilkaisin tummahiuksista prinssiä hiljaa, silmissä palaen raivo joka ei kuitenkaan kohdistunut itse tummahiuksiseen poikaan. Minä todella yritin peitellä vihaani hyvin, mutta jokin miehen näkemisessä sai piilotetun raivon aina esille.
“Missä luulet sen huoran olevan?” Mies kysyi jopa jokseenkin huvittuneesti. Hän oli palannut tuttuun tapaansa puhua - tietty pilkallisuus äänessä ja huvittuneisuus. Arden näytti siltä, että oli valmis itkemään. Kunpa poika ei nyt itkisi - ne miljoonat kerrat kun olin joutunut lohduttamaan häntä. Minun oli käännettävä katseeni pois takaisin Arthuriukseen.
“Hän oli vaimosi..” Murahdin pyöritellen puukkoa käsissäni. En pahemmin ollut edes huomannut vaihetta jossa olin ottanut sen käsiini, mutta nyt tuttu teräase kiilteli käsissäni. Mies hymähti varjoissa huvittuneena.
“Se oli virhe, tuon pikkunilkin lisäksi.” Ei tarvinnut kauaa miettiä kumpaa meistä mies tarkoitti. Tummissa silmissä välkehti ja kuin automaattisesti astuin askeleen eteenpäin. Olin lopettanut puukon pyörittelyn jo hetki sitten ja nyt pitelin sitä käsissäni kuin haurasta kukkaa. Tunsin vasta tehdyn kukkakruunun huumaavan tuoksun nenässäni.
“Tapoit Jayen, etkö?” Kysyin ääni muuttuen lähes yhtä uhkaavaksi. Minä tiesin vastauksen kysymykselle - jossain sisälläni olin tiennyt sen aina. Tietenkin Arthurius oli tappanut oman lapsensa, eivät lapset tarkoittaneet hänelle mitään - mikään ei tarkoittanut yhtikäs mitään.
“Tapoin hänet raa’asti, olisit nauttinut näystä.” Mies virnisti julmasti kuin muistellen Jayen sydäntäraastavaa kiljuntaa, nyyhkytystä ja kaikkea sitä verta. Värähdin automaattisesti ja puristin puukkoa käsissäni. Saatoin muistella naisen kauniita kasvoja, iloista hymyä.
“Tapan sinut.” Suorastaan murisin, en pystynyt pitää tunteita kasassa enää hetkeäkään. Minun olisi pitänyt arvata, että sitä jos jotain mies oli halunnut. Nähdä kuinka hyvä olin tappelemaan. Ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kuitenkaan Arthuriusta itseään vastaan. Liikuin jälleen lähemmäs, mutta nyt en edes huomannut ympärillä olevia ääniä tai luontoa. Halusin tuon miehen kuolevan, heti.
“Varmasti.” Mies naurahti pysyen turvallisen välimatkan päässä minusta, johdatellen kohti synkkää metsää jonne ei edes valonsäteet yltyneet. Kuljin miestä lähemmäs askel askeleelta tämän hidastaessa vauhtiaan ja pian olin kasvokkain vihreät hiukset omaavan miehen kanssa. Heilautin puukkoa hänen kasvojensa edessä ja pian metsässä kuului naurahdus. Tämä oli peliä hänelle - sairasta peliä. Mies kulki varjoista toiseen välillä kadoten näkökentästäni minun kulkiessa perässä, yrittäen osua aina kun hän tuli tarpeeksi lähelle.

“Ah.. joko olet unohtanut kaiken?” Arthurius heristi sormeaan kasvojeni edessä kuin olisin ollut suurempikin pettymys. Kohotin toista kulmaani tietämättä mistä mies edes puhui.
“Minkä?” Kysyin haluten jälleen tietää, mies naurahti päätään pudistellen ja seisahtuen sitten suuren puun varjoon tällä kertaa itse leikkien jollakin veitsen kaltaisella muistuttaen paljon minua ja sillä hetkellä kukaan ei saattanut epäillä sukulaisuutta.
“Koulutuksen, poika.” Hän sanoi kuin minkä tahansa tavallisen asian. Hän tiesi millaisen reaktion saisi aikaiseksi tuolla sanalla.
“En.” Ei sellaista asiaa pysty unohtamaan. Kidutusta jota mies kutsui oikeanlaiseksi kasvatukseksi ja nimenomaan koulutukseksi. Kaikkia niitä lyöntejä jos en halunnut tappaa viatonta eläintä vain, koska tappaminen oli viihdyttävää isäni mielestä. Kaikkia niitä uhkauksia ja sitä säälimätöntä asennetta perhettä kohtaan. Ja se yksi kerta, kun olin ollut suurempi pettymys kuin koskaan ennen; olimme tulossa pois Surumetsästä, lähellä Linnaa kun näimme viattoman muodonmuuttajan. Arthurius oli yrittänyt kaikin voimin saada minut tappamaan muodonmuuttajan, mutta olin kieltäytynyt. Uhmakkuuteni oli kääntynyt miestä vastaan ja siitä hyvästä olin saanut puukosta. En tiennyt mikä oli saanut miehen jättämään puukolla leikkimisen vain kahteen arpeen ja mustelmiin. Kotiin päästyä äitini oli ollut kauhistunut verisistä kasvoista, Jayesta puhumattakaan. Isosiskoni oli kielloista huolimatta alkanut huutaa Arthuriukselle saaden jo valmiiksi vihaisen miehen suuttuman entisestään, mutta mies oli siitä huolimatta poistunut paikalta sanaakaan sanomatta. Äitini ja Jaye hoitivat haavat kyselemättä - enkä minä sanonut sanaakaan.
Suljin silmäni hetkeksi ja lopulta avasin ne. Punaisissa silmissä ei näkynyt enää tunteita, ei mitään mikä paljastaisi heikkoutta. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä ollut aivan vieras ihminen. En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään radikaalia, koska Arthurius näytti olevan jo valmis - ei hänen aikeinaan edes ollut aiheuttaa mitään vakavaa. Lisätä pelkoa ja varovaisuutta.

Saatoin kulkea metsässä kuin kotonani, mutta Arthurius liikkui metsän varjoissa kuin olisi itse yksi varjoista. Osa metsää, kotia. Minä olin vain asukas ja se myös näkyi; minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia häntä vastaan. Pienen hippaleikin päätteeksi mies iski aseenaan toimineen veitsen kylkeeni. Nahkatakista ei ollut siinä tilanteessa hyötyä laisinkaan, vaikka niin saattoi luulla. Suustani karkasi kivulias henkäys.
“Sinulla on paljon opittavaa.” Arthurius kuiskasi, “Ja pidä tyttöystävästäsi huolta, saattaapi olla, että seuraavan kerran laatikosta löytyy sinihiuksinen pää.” Viimeinen uhkaus, ennen kuin mies katosi metsän varjoihin. Minä nojasin lähimpään puuhun ja varovasti irroitin veitsen kyljestäni. Automaattisesti suusta karkasi kivun aiheuttama valitus, mutta ei muuta. Heitin mustan takin maahan suorastaan väkivalloin. Valuin puuta pitkin maahan ja kohotin katseeni tummaan taivaaseen. Pimeys taivaalle oli saapunut yhtäkkiä. Veri valui suustani maahan ja käteni pysyivät haavan päällä. Tasasin hengitystä rauhalliseen tapaani, mutta en voinut mitään kivuliaalle irvistykselle. Kipu oli kaukaisesti hyvin tuttua, mutta samalla kaksinverroin pahempaa. Se sai voimaan pahoin.
“Azrael!” Darmainen tuttu ääni kuului jostain läheltä, mutta samalla hän tuntui olevan todella kaukana. Tunsin viileät sormet ihollani ja minun olisi tehnyt mieli käskeä kaksikkoa rauhoittumaan - tuskinpa tähän kuolisin. Mikä nyt pahan tappaisi? Arden nyyhkytti vaimeasti kuin yrittäen peittää sitä. Minusta se oli jokseenkin suloista - edelleen pikkuprinssi jaksoi välittää siitä kuulinko hänen itkunsa vai en. Darmaine yritti saada selvää vamman vakavuudesta. Miksi kaikki huolehtivat niin paljon? En todella ymmärtänyt sitä. Keräsin loputkin voimani ja laskin käteni naisen kädelle joka oli pysähtynyt vain, koska olin koskettanut häntä.
“Anna olla.” Soin naiselle lämpimän hymyn ennen kuin suljin silmäni uudemman kerran.

Nimi: Yaryar

03.07.2018 22:49
Luku 10 → Viaton tyttörukka

Arthurius oli saanut minut niin hämilleni, että suoraan sanottuna sinihiuksinen tyttö takanani oli onnistunut säikäyttämään minut. En ollut kuullut edes naisen askelia, mikä viimeistään olisi saanut minut varuilleni. Olin luvannut suojella tyttöä, joten Arthurius olisi viimeinen asia josta kertoisin hänelle. Tyttö oli selvästi kylmissään ja sade oli kastellut vaatteet joten päädyin siihen lopputulokseen, että parasta olisi viedä tyttö sisälle Linnaan. En voinut silti mitään katseelle joka kiersi naisessa; joskus sateestakin näytti olevan hyötyä. Keskityin kuitenkin pian olennaiseen ja käänsin tytön kohti Linnaa kädet tämän olkapäillä. Pyrin olemaan samalla hellä, mutta myös hyvin päättäväinen. Lopulta vain toinen kyseisistä tavoitteista onnistui ja se oli päättäväisyys. Vilkaisin metsää kädet edelleen tytön olkapäillä. Saatoin nähdä liikettä metsässä ja se jos jokin hermostutti minut. Sillä hetkellä minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia Arthurille. Pyrin parhaani mukaan välttelemään naisen katsetta, koska en onnistunut pitämään kasvojani kovinkaan hyvin peruslukemilla. Tytön kysymys sai kuitenkin hetkeksi ajatukseni muualle ja vastaus oli arvattavissa;
‘’Selitän myöhemmin.’’ Sanoin lopulta, koska en halunnut olla se, joka kertoi minun omaavan murhaaja-isän. Siitä huolimatta tiesin, että kertoja tulisi olemaan minä tai Reuben ja kahdesta pahasta valitsisin itseni kertomaan sen asian. Sisääntulo oli juuri sellainen jonka olin ajatellut sen olevan; huomiota herättävä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin uudet juorut. Siirsin käteni pois tytön olkapäiltä ja tarkkailin aluksi Reubenia kuin haukka, kunnes katseeni siirtyi rauhallisesti Lucianiin. Kasvoni olivat palautuneet samaan ilmeeseen kuin aina ennenkin; kylmä, laskelmoiva ja samalla hyvin välinpitämätön. Olisin halunnut vain astua naisen eteen ja estää ruskeahiuksista miestä katsomasta Darmainea laisinkaan. Lopulta Lucian lähti liikkeelle ja siirsin katseeni takaisin Reubeniin joka vilkaisi minua merkitsevästi. Lisää piristävää Arthurius keskustelua oli luvassa. Kun lähdimme liikkeelle ja Reuben vilkaisi minua toistamiseen niin päätin nyökätä vastaukseksi. Portaiden kävely tuntui samalla hyvin hitaalle, mutta myös aivan liian nopealle, koska neljännessä kerroksessa lähdimme Kreivin kanssa eri suuntaan kuin Darmaine. En voinut olla vilkaisematta naisen perään tämän jatkaessa matkaa.

Kävelimme rauhallisin askelin miehen toimistoon. Puinen ovi oli käynyt harvinaisen tutuksi lähiaikoina, mutta ei tehnyt yhtään sen mukavammaksi sisälle tuloa. Tällä kertaa istuin tuolille ja tarkkailin Kreiviä edessäni. Mies risti jalkansa ja nojautui lähemmäs silmät sirrillään. Hänen ei olisi tarvinnut kysyä tapahtumia, mutta halusi selvästi varmistua.
‘’Mitä tapahtui?’’ Kreivi kysyi ääni pyrkien täydelliseen rauhallisuuteen. Nojauduin taaksepäin ja hymähdin hiljaisesti, mietteliäästi. Tulin siihen tulokseen, että parasta olisi vain tiivistää asiat.
‘’Näin Arthuriuksen metsässä ja ilmeisimmin Darmaine oli seurannut minua. Hän kuuli Arthuriuksen uhkauksen, mutta en usko tytön nähneen miestä.’’ Selitin ja kohtasin tyynesti Kreivin katseen. Mies ei ollut selvästi tyytyväinen, että ei saanut kaiken kattavaa vastausta, mutta lopulta päätyi nyökkäämään. Hän tiesi, että ei saisi parempaa vastausta.
‘’Suostun ehdotukseen suojella Darmainea.’’ Reuben aloitti ja saatoin jo odottaa hänen jatkavan lausetta, kuten hän tekikin, ‘’Mutta sinun on kuunneltava minua ja myös toteltava.’’ Purin hammasta ja ristin kädet rinnalleni kääntäen katseeni pois miehestä.
‘’Eli olisin sylikoirasi..’’ Murahdin hiljaisesti, mutta yllätyksekseni Kreivi kuuli sen ja pieni huvittunut hymy kohosi hänen kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa saatoin nähdä miehen hymyilevän minulle - se oli outoa.
‘’Niin Azrael, onko sinulla jotakin sitä vastaan?’’ Mies kysyi ja nojautui taaksepäin selvästi huvittuneena nimestä sylikoira. Minun piti hokea mielessäni asiaa, että tein tämän Darmainen suojelemiseksi.
‘’Ei tietenkään, Kreivi.’’ Myhäilin punaisissa silmissä pienen pieni ärtymys, mutta siitä huolimatta olin myös huvittunut tilanteesta. Vihdoin tummahiuksinen mies nousi ylös samalla pakottaen minut ylös tuolilta joka oli hetki hetkeltä muuttunut mukavemmaksi paikaksi istua. Poistuin toimistosta Reubenin perässä ja kuin automaattisesti lähdin miehen perään.

Hiljaisuus oli jokseenkin ahdistavaa, mutta minun oli pakko nähdä tyttö vielä kerran ennen kuin palaisin asuntoon yksin ajatusteni kanssa. En oikeastaan tiennyt miksi, luultavasti halusin vain varmistaa, että naisella oli kaikki hyvin. Mitä lähemmäs asuntoa kuljimme, niin sitä jännittyneemmäksi Reuben kävi. En tiennyt syytä siihen ennen kuin asunnosta kuului tutun naisen huuto. Valpastuin samantien ja tarkkailin edessäni olevaa miestä joka toimi väkivaltaisemmin kuin olin osannut olettaa; ovi nimittäin suorastaan repäistiin auki. Toimin nopeammin kuin ajatukseni ja huomaamatta asiaa pahemmin itse niin olin jo tarrannut kiinni Lucianin paidan kaulukseen. Tuijotin miestä katse synkkänä ja siinä hetkessä saatoin vain ajatella miehen tappamista. Siitä huolimatta minun oli irroitettava ote Kreivin käskiessä, koska se oli osa sopimusta. Astuin muutaman askeleen taaksepäin punaiset silmät pysyen kuitenkin Lucianissa. Minun oli hillittävä itseni täysin, että en vahingossakaan hyökkäisi miehen kimppuun. Siitä huolimatta Lucian ei tainnut tietää paikkaansa, koska hänen oli pakko vielä vittuilla minulle. Hitaasti huulilleni muodostui virne joka tuskin jätti asiaan epäselväksi. Minä en todella kuuntelisi kiltisti enää hetkeäkään, jos Lucian ei poistuisi samantien. Onnekseen Kreivi käskytti Lucianin onnistuneesti ulos asunnosta. Tuijotin edessäni istuvaa tyttöä; hänessä ei näyttänyt olevan ulkoisia vammoja. Mitään ei ollut ehtinyt siis tapahtumaan, onneksi. Jos olisimme tulleet vähän myöhemmin niin en todella tiennyt mitä olisimme löytäneet huoneesta. Keskustelu meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta siitä huolimatta huomasin pienet yksityiskohdat tavallista tarkemmin; Reubenin kädet tärisivät eikä mies hillinnyt kiukkuaan, mutta myös Darmaine tärisi ja näytti heikommalta kuin olin osannut kuvitella. Minun olisi pitänyt tappaa se mulkku siihen paikkaan. Keskityin puheeseen vasta kun kuulin oman nimeni. Käänsin huomioni Reubeniin ja vastaukseksi nyökkäsin. Toivoin todella, että Reuben pistäisi Lucianin koville. Vastasin tyyneen rauhallisesti Kreivin katseeseen ja nopeasti mies poistui asunnosta - edelleen ollen kuin myrskyn merkki.

Päädyin lopulta sohvalle istumaan, sohva oli mukavampi kuin olin osannut kuvitella. Päästin suustani huokauksen ja tuijotin tyttöä edessäni joka tuhisi hiljaa. Hän näytti niin heikolta siinä maatessa, enkä voinut ymmärtää miten joku pystyi satuttamaan häntä. Nainen muistutti minua kukasta - niin heikolta. Nousin hetkeksi ottaakseni sohvalta viltin jonka levitin tytön ylle. Saatoin vain tuijottaa sinihiuksista nukkuvaa tyttöä tunteiden repiessä minua kappaleiksi. En voinut jäädä seisomaan aloilleni ajatuksine, joten päätin hakea naiselle lasin vettä, jotta herätessä saisi juotua. Keittiö oli kotoisa ja siisti, toisin kuin minun ja Ardenin asunnon keittiö; se oli sotkuinen ja likainen suurimman osan ajasta, kunnes Aldyth tuli siivoamaan jälkemme. Täytin lasin kylmällä vedellä ja nappasin korista vihreän omenan itselleni. Kaikki Lucianin aiheuttama jännitys oli kadonnut ja nyt toimin rauhallisen laskelmoivasti vieraassa asunnossa. Laskin täyden vesilasin pöydälle ja haukkasin omenasta palasen. Omena oli kirpeä, mutta samalla makea; suorastaan täydellinen. Käänsin katseeni ulos ikkunasta ja näin kuvani vesipisaroiden lomasta. Siniset hiukseni olivat sotkussa ja vaatteet olivat vähän miten sattui yllä. Käänsin huomioni peilikuvasta takaisin nukkuvaan tyttöön. Palauduin istumaan sohvalle, niin että saatoin minä hetkenä hyvänsä koskettaa tyttöä. Laskin omenan siemenkodan pöydälle ja nojasin käsillä polviini hetkeksi silmät suljettuina.
‘’Azrael?’’ Heikko kuiskaus sai kuitenkin nopeasti huomioni. Avasin silmäni ja katsoin viltin alla makaavaa naista. Tytön siniset hiukset olivat lähes yhtä sotkuiset kuin omani jos se vain oli edes mahdollista.
‘’Niin?’’ Kysyin aavistuksen kovempaa, mutta kuitenkin kuiskaten. Kuin olisin pelännyt jonkun kuulevan keskustelun.
‘’Halusin vain varmistaa, että olet siinä..’’ Tyttö mumisi silmät kiinni, kuin hänellä ei olisi ollut voimia avata silmiään. Kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö pakottautui avaamaan silmänsä ja sitä olin oikeastaan odottanutkin.
‘’Aina.’’ Hymyilin lämpimästi tytölle joka soi minulle lähes yhtä lämpimän hymyn. Darmaine tavoitteli viileillä sormillaan otetta kädestäni ja kun vihdoin sai kosketettua minua niin jokin tytön katseessa muuttui. Nopeasti tajusin, että hän mietti Luciania ja tapahtumia. Kuin automaattisena reaktiona toisen ahdinkoon aloin silittämään tämän viileä kättä. Darmaine kohotti katseensa nopeasti silmiini pelokkaana kuin pahoinpidelty koiranpentu.

Varovasti kuin peläten jotakin tyttö ryömi lähemmäs ja laski päänsä syliini. Kuin vaistomaisesti laskin käteni naisen hiuksille. Suoristin jalat ja tuijotin sylissäni makaavaa tyttöä tietämättä miten toimia. Reuben tulisi tappamaan minut tämän jälkeen, mutta osa minusta ei edes välittänyt siitä sillä hetkellä.
‘’Sinulla on minun huppari päälläsi, kultaseni.’’ Myhäilin hiljaisesti lopettamatta hiusten rauhallista silittämistä. Jotain tyttö sai mumistua, mutta sanat eivät kantautuneet korviini. Hiljainen naurahdus karkasi huuliltani ja tunsin miten tytön viileät kädet tarttuivat paitaani kuin hän olisi pelännyt minun haihtuvan ilmaan. Vilkaisin sivusilmällä ulos ja huomasin kuinka sade oli yltynyt suorastaan myrskyksi. Tuuli taittoi puita ja sade hakkasi ikkunaa kuin pyrkien sisälle.
‘’Azrael.. Pysythän siinä?’’ Tyttö mumisi ja laski päänsä rinnalleni. Huokaisin hiljaisesti ja jatkoin hetkeksi pysähtynyttä silittämistä. En tiennyt mitä vastata, koska ajattelin asiaa liian pitkälle.
‘’Pysyn ainakin tämän yön..’’ Sanoin lopulta, koska en osannut sanoa muutakaan. Tytön kysymys tuntui siltä, että hän tarkoitti muutakin kuin tätä yötä, mutta selvästi tyytyi vastaukseen, koska hiljeni. Ei mennyt kuin hetki ja kuulin pientä tuhinaa. Huokaisten siirryin aavistuksen, mutta kaikin keinoin välttelin herättämistä. Pitkän ajan jälkeen onnistuin löytämään mukavan asennon. Kuitenkin tavalliseen tapaan juuri ennen kuin uni tuli niin ajatukset alkoivat pyöriä mielessäni pyörremyrskyn lailla; Darmaine, Lucian, Reuben ja Arthurius sekä myös salaileva Aldyth. Eikä minut annettu vaipua uneen vielä silloinkaan kun ajatukseni olivat rauhoittuneet. Kuulin nimittäin oven käyvän ja hiljaiset askeleet, mutta en jaksanut sen suuremmin avata silmiäni. Tunnistin tulijaksi kuitenkin jo Reubenin. Askeleet hiljentyivät ja saatoin tuntea katseen itsessäni. Lopulta kuin vasten tahtoa mies levitti viltin yllemme.
‘’Tiedän, että olet hereillä. Saat tämän kerran olla siinä, koska en tohdi herättää Darmainea.’’ Kreivi mutisi ärtyneesti ja sai pienen virneen kohoamaan kasvoilleni miehen tuhahtaessa tylysti. Ei Kreivi ollutkaan suuri ja pelottava karhu, vaan pikemminkin halittava nalle. Kaikesta huolimatta sain vihdoin rauhan nukkua - vieraassa asunnossa Darmaine sylissäni.

Vastaus:

Mun piti nopeesti antaa kommentti mut jäin vaan lukeen uusiks tätä :'3

Ah, my heart my soul. Azrael on ihana~
Sait hyvin ajankulun toimimaan ja tarinaa vain luki ajattelematta, oisin voinu vaan jatkaa maailman ääriin tän lukemista. Se oli kevyttä ja mukavaa luettavaa, muutamaa kirjoitusvirhettä lukuunottamatta. Olit saanu tosi hyvin kaikki hahmojen tunteet ja muut tuotua esille. En malta odottaa mitä tapahtuu seuraavaks. Haluan kaiken nyt ja heti!

Gah, saat 18 pistettä, kultaseni.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

02.07.2018 15:34
Luku 9 → Kirje

Olin herännyt jo aamuyöstä ja nyt tuijotin veristä ikkunaa jokseenkin hämmentyneenä. Veri oli peräisin linnusta joka makasi kuolleena Linnan pihalla eikä asiassa ollut mitään erikoista; lintuja lensi päin ikkunoita harva se päivä. Siitä huolimatta olin tuijottanut näkyä jo tovin. Päässäni pyöri tytön eilinen itkeminen. Oikeastaan koko tapahtuma; Lucian oli niin röyhkeästi suudellut Darmainea, mutta siitä huolimatta en tiennyt erityistä syytä puolustamiselle. Nainen olisi voinut vaikka lämmetä miehelle ja vitut, sinihiuksinen tyttö näytti kärsivältä eilen. Niin minun kuin Lucianin toimesta. Aamu alkoi valjeta ja vasta kun auringon ensimmäiset säteet heittivät valoa huoneeseeni niin väsymys iski. Reippain askelin kävelin sängylle ja käperryin peittoon jotta en näkisi valoa tai kuulisi päässäni soivaa itkua. Halusin nukkua vielä hetken. Lopulta, pitkän kiemurtelun jälkeen sain unta. Uni oli sekava, se sisälsi paljon erilaisia värejä ja hahmoja. Kaikesta huolimatta en tunnistanut unen hahmoja silloin, enkä vielä herätessä tiennyt, että kenestä olin uneksinut. Tai siltä se tuntui, olin kuitenkin koko aamuyön miettinyt samaa sinihiuksista tyttöä, joten unen hahmo ei ollutkaan mysteeri. Nousin ylös sängyltä ja tuijotin monta minuuttia eteeni. Suustani karkasi väkisin huokaus ja noustessa tajusin, että keittiöstä kuului kiivasta keskustelua. Ardenin äänen tunnistin heti, mutta Aldyth puhui niin hiljaa, että kesti tovin tajuta. Kaksikko ei selvästi halunnut, että kuulin puhetta. Vaihdoin vaatteeni mustiin farkkuihin ja harmaaseen kauluspaidan tapaiseen jonka hihat olivat kääritty kertaalleen. Näytin siltä mitä olin; vasta herännyt nuori, joka ei vain jaksanut pukeutua sivistyneen siististi. Ylimmät napit olivat auki, jotka saivat asun näyttämään entistä sekaisemmalta. Sekoitin hiuksiani entiseltään ennen kuin lähdin kohti keittiötä. Oven avaus sai minut varuilleen, halusin todella tietää mistä kaksikko puhui ja sen takia hiippailin lähemmäs kuin kettu konsanaan.
‘’Arden, se on pää.’’ Kuulin naisen sanovan rauhalliseen ääneen. Mistä helvetistä kaksikko puhui? Haistoin pian verta ja jokseenkin mädäntyneen hajun. Täällä haisi samalta kuin monen monta vuotta sitten kun näin ensimmäistä kertaa kuolleen.
‘’Ei Azra ole sitä tappanut..’’ Arden mutisi kuin vakuuttaen asiaa itselleen. Mitä minä en ollut tappanut? Mitä helvettiä täällä edes tapahtui. Mitä lähemmäs pääsin, niin sitä enemmän aloin kuulemaan keskustelua, ‘’Katso, siinä on kirje!’’ Arden hihkaisi yhtäkkiä innoissaan kuin lapsi.
‘’Azrael.’’ Aldyth sanoi nimeni samaan aikaan kun astuin keittiöön. Arden kuin automaattisesti astui laatikon eteen, mutta vilkaisi sivusilmällä valkoista kirjettä, jossa oli jonkun nimi kauniilla, suorastaan huolellisella käsialalla veripisaroiden ympäröimänä.

‘’Mitä teillä on siellä laatikossa?’’ Kysyin kolkosti kädet taskuihin tungettuna utelias katse silmissä. Arden näytti siltä, että ei kertoisi millään ja Aldyth näytti jokseenkin suostuvaiselta. Kohautin harteitani ja astelin lähemmäs Ardenin siirtäen kädet taakse laatikon suojaksi. Poika hapuili kantta ja kun vihdoin sai kätensä osumaan kanteen niin nopealla liikkeellä kiharatukkainen prinssi kääntyi. Hän peitti koko laatikon yläruumiillaan puristaen kirjettä käsissään. Viimeiset askeleet astuin paljon rauhallisemmin. Arden piti minua silmällä koko ajan ja hyvin nopeasti tajusin kuinka kalpea prinssi todella oli. Näky laatikossa tulisi olemaan niin harvinaisen raaka.
‘’Arden, näytä.’’ Ääneni pinta rakoili; se ei ollut yhtä rauhallinen kuin olisin toivonut. Arden pudisteli päätään kiivaasti puolelta toiselle hampaitaan purren. Kumarruin lähemmäs pikkuveljeäni ja tartuin tämän leuasta kääntäen hänen kasvonsa kokonaan minua kohden, ‘’Pyydän vielä kerran nätisti. Näytä laatikon sisältö.’’ Nyökkäsin kohti laatikkoa ja siirsin katseeni sitten jälleen Ardeniin. Poika oli pudistamassa päätään, itsepäinen kersa kun oli, mutta Aldyth suorastaan aneli pikkuprinssiä antamaan laatikon minulle. Lopulta Arden ojensi laatikon käsiini puristaen silti kirjettä.
‘’Kirje myös, siinähän on minun nimeni.’’ Hymähdin rauhallisesti ja lopulta poika luopui myös kirjeestä. Nyökkäsin hyväksyvästi ja vilkaisten vielä huonovointista pikkuveljeä, ‘’Juo jotakin, näytät siltä, että olet pyörtymässä.’’ Naurahdin päätäni pudistellen ennen kuin kävelin laatikon kera huoneeseeni. Suljin oven perässäni ja istuin suoraan lattialle. Huokaisin hiljaa ja laskin kirjeen vierelleni.

Valmistauduin sisältöön ja lopulta uskaltauduin avaamaan puisen laatikon; sieltä paljastui ketun pää. Ketun silmät olivat kaivettu ulos päästä ja kuonon päällä oli kaksi viiltoa kuten minulla. Tuijotin hetken näkyä hyvin hämmentyneenä saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Näky oli oudolla ja suorastaan pelottavalla tavalla kiehtova, mutta myös oksettava. Siirsin katseeni hitaasti ketusta kirjeeseen jossa luki nimeni. Ardenin toimesta kirje oli rypistynyt, mutta jonkun muun toimesta verinen. Saatoin huomata valkoisessa pinnassa punaisia sormenjälkiä, mutta niistä välittämättä avasin kirjekuoren, jonka sisältä paljastui kellertynyt paperi. Enempää miettimättä päätin aloittaa lukemaan kirjettä.
‘’Hei Azrael,
siitä on monta vuotta kun viimeksi näimme. Päätin ilahduttaa sinua tällä ketulla, mitä pidit?
Kettu muistuttaa vähän sinua, eikö vain?
Reuben näyttänee olevan vielä voimissaan, et taidakaan olla isäsi poika. Olen huomannut, että olet katsellut Kreivin tytärtä. Muistan kun se tyttö oli pieni, kasvatettu pumpulissa. Darmaine on Reubenille kaikki, minun olisi pitänyt tajuta se silloin. Mieti Linnaa ilman sitä sinihiuksista eläintä, nauttisin hyvin paljon Kreivin kärsimyksestä.’’
Minun oli pakko lopettaa hetkeksi lukeminen. Tiesin jo, että kuka kirjoittaja oli tai ainakin olin hyvin varma. Siitä huolimatta jokin tavassa jolla hän oli kirjoittanut sai minut varuilleen. Oli kuin hän aikoisi tehdä jotakin Kreiville Darmainen kautta. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani - pelkkä ajatus sai minut jännittymään. Jos joku saisi satuttaa sitä sinihiuksista prinsessaa niin se tulisi olemaan minä.
‘’Mitä mieltä olet? Pitäisikö siitä tehdä mahdollisimman raaka. Kenties se herättäisi muodonmuuttajien huomion. Voisin lähettää Kreiville Darmainen pään paketissa, pitäisit siitä varmasti.’’ Saatoin kuvitella isäni nauravan kirjettä kirjottaessa. Minä pystyin kuulemaan naurun päässäni. Kirje oli siteerattu isän allekirjoituksella. Isäni suunnitteli selvästi tekevänsä Darmainelle jotakin eikä minua tällä hetkellä hämmentänyt edes se tosiasia, että itse Saatana oli edelleen elossa. Suljin silmäni hitaasti ja pakotin itseni rauhoittumaan. En tiennyt miksi Darmainen uhkailu aiheutti minussa sellaisia tunteita, mutta sillä hetkellä halusin vain suojella sinihiuksista, viatonta naista. Se oli samanlainen tunne kuin eilen nähdessäni Lucianin suutelevan Darmainea selvästi vasten tytön tahtoa. Tietysti olin ollut asiasta mustasukkainen sen hetken tietämättä edes miksi, mutta sen jälkeen olin tuntenut vain halua suojella ja pitää turvassa. Kun avasin silmäni ja kohtasin ketunpään tyhjät silmäkuopat niin tulin siihen tulokseen, että veisin kirjeen Reubenille. Suljin puisen laatikon edessäni ja nostin sen käsivarsilleni. Työnsin edessäni olevan oven auki ja kohtasin oitis Ardenin suuret silmät.

‘’Mitä nyt?’’ Kysyin pojalta laskiessani laatikon pöydälle tämän eteen, ‘’Aldyth, voisitteko hävittää tuon laatikon? Minulle tuli menoa.’’ Pyysin naista joka tuijotti laatikkoa hetken, ennen kuin nyökkäsi. Ardenin keskittyessä tuijottamaan laatikon pintaa niin Aldyth muodosti nimen Arthurius huulillaan. Nyökkäsin vaisusti ja Aldyth puristi kätensä nyrkkiin. Aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin mitä minä en - ylipäätänsä nainen ei vaikuttanut kovinkaan yllättyneeltä. Hän oli ilmeisesti aina tiennyt Arthuriuksen elävän. Se oli asia, jonka selvittäisin kuitenkin myöhemmin. Nyt valmistauduin lähtöön kuitenkin vilkaisten vielä pikkuprinssiä.
‘’Arden, älä ajattele sitä.’’ Hymähdin pojalle joka kohotti katseensa edelleen kalpeana. Hän mietti aivan liikaa kettua. Se oli meille kahdelle selvä uhkaus, vaikka kuollut eläin ei ollutkaan muodonmuuttaja. Minä huolehtisin Ardenista, maksoi se mitä maksoi. Lopulta lähdin ulos huoneistosta sulkien oven perässäni kiinni. Ulkoa kuului sateen rauhoittavaa ääntä ja samantien muistin myös veren ikkunassa. Saatanan linnut, eivätkö ne todella nähneet lasia? Pyöräytin silmiäni huvittuneena jatkaessani matkaa tällä kertaa ylemmäs sokkeloa. Askeleeni muuttuivat nopeimmiksi mitä lähemmäs pääsin toimistoa. Toivoin, että tämä oli pian ohitse ja saisin lähteä sateiseen metsään. Viimeinen käytävä meni lähes juosten ja ovelle päästyä minun oli tovin rauhoituttava. En todella tiennyt miten Reuben tulisi reagoimaan. Olikohan Lucian kertonut Kreiville eilisestä? Mitä luultavimmin oli, koska Lucian oli sylikoira joka räksytti kaikesta mahdollisesta.

Koputin oveen kahdesti ja odotin puristaen samalla kirjetta rystyset valkeina. Pohdin mitä sanoisin, mutta kauaa en ehtinyt huolehtia kun itse Kreivi avasi oven. Hän katsoi hetken kylmiin silmiini ja päästi minut sitten sisälle.
‘’Mitä nyt?’’ Reuben kysyi samalla kun käveli työpöydän taakse. Hän järjesteli papereita vilkaisten minua sivusilmällä. Vilkaisin kirjettä käsissäni ja tunsin pienen pistoksen jossakin syvällä. Kuinka hyvä idea tämä oli? Darmaine saattaisi olla suuremmassa vaarassa nyt. Astelin lähemmäs työpöytää varovasti.
‘’Sain aamulla tällaisen kirjeen..’’ Pysyin hetken hiljaa, ‘’Arthuriukselta.’’ Lopetin lauseen ja huomasin nopeasti miten Reuben oli jäätynyt aloilleen. Mies tuijotti minua monta minuuttia hiljaa osaamatta valita sanojaan.
‘’En olisi kertonut tätä sinulle jos tämä ei olisi koskenut Darmainea.’’ Sanoin pienen, lähes huomaamattoman huokauksen saattelemana. Ojensin kirjeen Reubenille joka otti sen käsiinsä ja alkoi lukemaan äänettömästi. Tungin kädet taskuihini ja katsoin miehen ohitse ulos ikkunasta. Sadepisarat jotka paiskautuivat ikkunaan ja lintujen hiljaisuus. Rauhallisuus ja tietynlainen kauneus. Minut herätti horroksesta kolahdus. Reuben oli onnistunut kaatamaan tuolin ja seisoi tuijottaen kirjettä suorastaan kauhistuneena. Minusta oli jopa huvittavaa nähdä Reubenin reaktio, mutta pidin kasvoni silti peruslukemilla. Minun oli pakko, koska ehdotukseni ei tulisi olemaan mitenkään helposti vastattava varsinkaan Reubenille, joka inhosi minua valmiiksi todella paljon.
‘’Anna minun suojella Darmainea.’’ Pyysin silmissä päättäväinen katse. Olin tosissani ja Reuben tiesi sen. Tietysti kysymys oli outo ja vieras, mutta kirjeen sisältö ei tainnut jättää miehelle muuta vaihtoehtoa. En kuitenkaan tiennyt mikä hänet vakuutti, mutta hitaasti ja suorastaan varovasti hän nyökkäsi.
‘’Minun on mietittävä tätä.’’ Reuben sanoi ja teki kädellä poistumista muistuttavan eleen. Ennen kuin lähdin, niin otin kirjeen jonka tungin taskuuni. Tiesin kuitenkin jo, että Kreivi tulisi suostumaan pyyntööni. Hän vahtisi minua kuin haukka sen jälkeen, mutta siitä huolimatta saisin syyn olla niin Darmainen lähellä kuin vahtia myös Arthuriuksen seuraavaa liikettä. Kävelin ovelle ja vilkaisin vielä Kreiviä joka piteli päätään käsissään. Käänsin katseeni oveen, jonka avasin. Yllätyin kun huomasin tytön edessäni. Hänen siniset hiuksensa roikkuivat lähes silmille ja sillä hetkellä tyttö muistutti minua koiranpennusta. Darmaine oli varmasti kuullut pyyntöni, koska katse oli hyvin hämmentynyt. Astuin askeleen lähemmäs ja suljin oven perässäni kiinni. Vino virne kohosi kasvoilleni.
‘’Ole hyvä vain, prinsessa.’’ Myhäilin hiljaisesti ja ennen kuin lähdin niin siirsin siniset hiukset pois tytön kasvoilta korvan taakse hymyntapainen kasvoilla, ‘’Älä kuole.’’ Se oli erikoinen pyyntö, mutta toivoin tytön toteuttavan sen siitä huolimatta. Lähdin rauhallisin askelin poispäin tytöstä joka seisoi edelleen Kreivin ovella käsi valmiina koputtamaan, mutta katse oli suunnattu selkääni. En tiennyt miksi Reuben ei ollut sanonut sanaakaan eilisestä - oliko mies edes kuullut siitä? Minusta se oli todella outoa, koska Lucian kertoi aina kaiken Reubenille. Kuitenkin kenties miehen eilinen suuteluyritys oli hävettänyt niin paljon, että hän ei uskaltanut kertoa asiasta Reubenille. Oikeastaan eilinen tapahtuma pyöri mielessä useammin kuin olisi ollut tarve; kasvot olivat säästyneet mustelmilta, mutta kyllä Lucianin lyönti oli pientä vauriota todella aiheuttanut. Kuljin portaat nopeammin kuin olisi ollut tarve, ulospääsy oli kuitenkin lähempänä kuin pitkään aikaan; sisällä olo ei tehnyt hyvää minulle.

Aulassa oli pieniä porukoita ja puheensorina oli hiljaista.Tuntui kuin kaikki olisivat pelänneet jotakin ja tunnelma oli myös sen mukaista; vilkuilua ja taukoja puheessa. Tunsin jonkun tuijottavan minua ja lopulta oli pakko kääntyä. Kohtasin harmaat silmät ja sekaiset, ruskeat hiukset. Lucian. Miehellä oli mustelma kasvoissa lyönnistäni johtuen, mutta muuten hän näytti harvinaisen terveeltä. Pieni virne kohosi kasvoilleni nähdessäni hänet ja se jos jokin sai miehen entistä vihaisemman näköiseksi. Kohotin kulmiani huvittuneena, ennen kuin käännyin takaisin aulan ovea kohti. En oikeastaan enää edes välittänyt muista muodonmuuttajista ja niiden oudosta käytöksestä. Työnsin oven auki ja minua tervehti raikas, sateelta tuoksuva ilma. Hymynhäive kävi kasvoillani kun tunsin sadepisarat ihollani. Hymähdys karkasi huuliltani ja lähdin kevyin askelin kohti metsää, tällä kertaa kuitenkin ihmismuodossa. Siniset hiukseni pyrkivät silmille ja sain siirtää niitä koko ajan pois näkökentästä. Koko metsä tuntui olevan pelottavan hiljainen ja pian minut pysäyttikin tuttu ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehoni. En olisi halunnut kuulla tuota ääntä enää ikinä ja todella toivoin, että minun ei olisi edes tarvinnut.
‘’Azrael, poikani.. Olen pettynyt sinuun. Sinä kerroit Reubenille, tiedäthän nyt mitä sille pienelle sinihiuksiselle käy?’’ Hahmo pysyi varjoissa, hänen äänessään kuului tavanomainen synkkyys ja silmissä kiilui himo - hän halusi verta. Arthurius halusi tappaa. Siitä huolimatta saatoin huomata pienen virneen miehen huulilla. En vastannut mitään, tuijotin vain synkkä varjo silmien peittona miestä. Arthuriusta ei kannattanut aliarvioida, olin oppinut sen kantapään kautta. En ollut edes huomannut kynsiä jotka olivat porautuneet kämmeniin. Arthurius soi minulle vielä pienen, petollisen virneen ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Miehen tummanvihreät hiukset olivat pidemmät kuin silloin kun viimeksi olin hänet nähnyt; nyt hiukset ylettyivät yli olkapäiden. Hahmo oli muuttunut nopeasti ketuksi ja juossut metsän varjoihin piiloon. Hän ei halunnut tulla löydetyksi ja se tarkoitti sitä, että seuraavan kerran tulisin näkemään hänet silloin kun hän tulisi itse luokseni. Etsiminen olisi turhaa ajankäyttöä. Minun käännyttyä takaisin päin kohti Linnaa niin tajusin tuijottavani suuria sinisiä silmiä Darmainen seistessä edessäni.
‘’... Mitä tuo oli?’’ Nainen kysyi hiljaa, varovasti. Hän oli kuullut kaiken.

Vastaus:

Oijoijoijoi~
Sä hemmottelet mua.

Koko tarina oli niin jännä että sen luki hujauksessa. Mitään isoja virheitä en löytänyt. Taas teit sitä että toistit yhtä samaa sanaa parissa vierekkäisessä lauseessa, mut muuten on oikein priimaa!
Mihinköhän hittoon tää tarina on menossa, mua oikein jännittää. Ajankäyttö oli tässä tosi hyvää, nautin, ihan selvästi erilaista kun edellisessä tarinassas.

Uskallanko edes jatkaa tähän tarinaan mitään :'3 Ehkä just ja just. Haluisin vaan lisää sulta~

20 pistettä!

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

24.06.2018 21:24
Luku 8 → Inho

Aamulla heräsin kolinaan ja Ardenin puheeseen. Raotin silmiäni kohdatakseni auringon kirkkaat säteet. Huokaisin hiljaa kääntäen selkäni ja peittäen kasvoni peitolla. En halunnut poistua sängystä. Sain vielä muutaman minuutin olla sängyssä ja nauttia ympärillä olevasta lämmöstä, ennen kuin Aldyth tuli repimään minut sängystä.
‘’Olen tehnyt aamupalaa, nouse ylös heti.’’ Nainen oli ristinyt kädet rinnalleen ja tapitti minua kylmän ruskeilla silmillään. Tiesin heti, että en pääsisi livistämään salakavalasti pois huoneistosta ulos ennen kuin olin syönyt. Hätistelin Aldythin pois huoneesta ja vaihdoin sitten vaatteeni; tällä kertaa kelpuutin ylleni hupparin ja farkut. Vedin hupun puoliksi päähäni niin, että sekainen hiuspehko näkyi hupparin alta. Raahauduin sitten isoon tilaan jossa puupöydälle oli kyhätty paljon ruokatarvikkeita. Tuijotin hetken näkyä hämmentyneenä; olin syönyt aamupalan viimeksi lapsena, kun äiti oli tehnyt meille.
‘’Huomenta, oliko hyvät kauneusunet?’’ Arden virnisti iloisesti vanhaan tapaansa ja sai minut vain mulkaisemaan itseään.
‘’En tarvitse kauneusunia, olen kaunis ilmankin.’’ Kohautin olkapäitäni ja istuuduin pöydän ääreen. Aldyth työnsi eteeni kulhollisen mansikoita ja valmiin leivän sekä mehulasin.
‘’Syö kaunotar, olet laihempi kuin hammastikut joita käytän.’’ Aldyth istui eteeni ja tarkkaili minua päästä varpaisiin, ‘’Ota huppu pois päästä, olemme ruokapöydässä.’’ Nainen vielä käskytti ja sai minut tuhahtamaan. Minua ei ikinä komennettu ja nyt Aldyth puhutteli minua kuin olisin ollut lapsi. Otin hupun pois päästäni ja katsoin naista kuin kysyen, että oliko nyt hyvä. Aldyth nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi sitten merkitsevästi ruokaa edessäni. Uusi huokaus karkasi huuliltani. Kiltisti kuuntelin ja söin kaiken mitä nainen oli eteeni laittanut. Ruoka oli yllättävän hyvää ja Arden näytti nauttivan yhtä paljon; hän kaipasi jonkun huolehtimaan itsestään.

Aldyth jäi siivoamaan meidän jälkiämme ja ärtyneesti totesi, että vaatteemme täytyi pestä. Pudistelin päätäni kulkiessa käytävää pitkin. Nainen oli oikeasti todella herttainen tapaus. Jo päivän aikana hänestä oli tullut kuin äiti, se oli outoa. Arden hypähteli vierelläni, vaikka selvästi oli edelleen sairas.
‘’Parane kunnolla ja lakkaa hyppimästä kuin kani.’’ Komensin ärtyneesti Ardenin vilkaistessa minua virne huulillaan. Hän nautti hetkestä täysillä ja kaikki eilinen levätty energia selvästi velloi pikkupojan sisällä. Hän halusi juosta ja kirmata kuin pentu. Aulassa oli paljon väkeä, kaikki tuntui juoksevan ympäriinsä. Eilinen metsäpalo ei näyttänyt satuttavan ketään sen suuremmin. Huokaisin ja vedin hupun takaisin puoliksi päähäni.
‘’Älä mökötä.’’ Arden varpisti ja kurkotti ottamaan huppua päästäni. Pojankloppi sai kuin saikin hupun päästäni, mutta nopeasti otin pikkupojan kiinni pidellen häntä paikoillaan.
‘’En mökötä.’’ Naurahdin pojalle joka vilkaisi minua virnistäen. Olin aikeissa alkaa kutittamaan pikkupoikaa, kunnes huomasin tutun tytön kulkevan alas portaita. Pieni hymy kävi huulillani kadoten nopeasti. Darmaine kulki portaita alas omalla tavallaan varovasti, mutta toisaalta taas harvinaisen itsevarmasti. Kaikesta huolimatta jokin näytti vaivaavan häntä. Vilkaisin Ardenia vierelläni.
‘’Darmaine on tulossa.’’ Poika näytti oitis ryhdistäytyvän ja siirsi nopeasti katseensa sinihiuksiseen tyttöön. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja lähdin sitten rennoin askelin kohti aulan ovia.

Lilith oli halunnut nähdä minut jo tovin. Häntä kiinnosti kuulumiseni yllättävän paljon. Huokaisin ajatuksissani huomaamatta pieniä lapsia pihalla. Vasta silloin kuin yksi lapsista törmäsi minuun niin hätkähdin. Tuijotin alas lasta silmissä samainen välinpitämättömän kylmä sävy. Tytöllä oli kauniin vihreät silmät, mutta sillä hetkellä ne olivat täynnä tietynlaista pelon ja uteliaisuuden sekoitusta. Pian tyttö ryntäsi toisten seuraan kuiskaten vierellään olevalle lapselle jotakin joka sai vieraan lapsen tuijottamaan minua. En ehtinyt astua kuin askeleen eteenpäin kun Lucian tuli eteeni.
‘’Pelottelet täällä lapsia?’’ Miehen ääni oli ärsyttävän itsevarma. Päästin suustani kolkon naurahduksen, josta ei voinut erehtyä. Miehen tulo vitutti minua.
‘’Haluatko toisenkin silmän mustaksi?’’ Kysyin kuin kehräten. Lucian tuijotti minua hetken silmiin, puri hammasta ja kääntyi vain osittain pois päin.
‘’Älä pelottele lapsia.’’ Hän tyytyi sanomaan ja ehti astella vain pari askelta eteenpäin, kun hänen askeleensa pysäytti naurahdus joka karkasi huuliltani. Lähdin rauhallisesti kävelemään kohti punatukkaista naista joka oli nähnyt kaiken ja nyt huvittuneena istui kivisellä maalla venytellen kuin kissa. Jo kaukaa näin naisen vaatetuksen; musta lyhyt nyöripaita pitkillä hihoilla ja musta, hyvin lyhyt hame. Nainen hyppäsi ylös ja kumartui sitten niin lähelle kasvojani, että tytön takana seisovat pojat saivat varmasti katseltavaa.

‘’Tulethan tänään juomaan? Ota Arden mukaan.’’ Lilith hymähti, suoristautui kujeileva hymy huulillaan. Päästin suustani kyllästyneen huokauksen. Lilithin kanssa juominen oli suorastaan helvettiä, mutta tiesin, että en aikoisi kieltäytyä. Tarvitsin tekemistä ja muuta ajateltavaa.
‘’Hyvä on..’’ Sanoin suorastaan kyllästyneesti. Arden olisi tavalliseen tapaan innostunut; harvoin suostuin häntä ottamaan mukaani. Lilith hypähti ja painoi etusormellaan nenääni naurahtaen.
‘’Muistakin vaihtaa vaatteet.’’ Nainen muistutti ennen kuin pyörähti ympäri lähtien keinuvin lantein kohti pientä kolmen hengen poikaporukkaa. Suustani karkasi tuhahdus. Käännyttyä huomasin porukan jo kadonneen, mutta Arden seisoi pihalla tylsistyneenä. Päätin hoitaa asian nyt heti ja nuorukainen oli hyvin suostuva, suorastaan innostunut. Tuskin alkoholi teki hyvää paranevalle pojalle, mutta en jaksanut ajatella asiaa juuri silloin.

Ilta tuli harvinaisen hitaasti, enkä ollut tehnyt juurikaan mitään. Ilta-aurinko heitti säteitään huoneeseen ja kertoi tulostaan. Tuijotin vaatekaappia tietämättä mitä laittaa päälle. Lilith oli selvästi halunnut siistimmät vaatteet kuin hupparin. Tyydyin mustaan kauluspaitaan ja nahkatakkiin, jonka taskusta löytyi tuttu puukko. Arden tuli koputtamaan ovelleni t-paita yllään.
‘’Mennäänkö?’’ Poika kysyi innostuneena ja pian hätisteli minua pitkin käytävää. Suustani karkasi kyllästynyt vastalause. Mihin olinkaan lupautunut? Olisinko voinut vain jäädä sänkyyn nukkumaan? Aula oli pelottavan hiljainen, eikä ketään näkynyt missään. Pihalla oli kuitenkin toista; Lilithin nauru raikui pihalla tämän istuessa Draken reppuselässä.Tyttö oli kännissä kuin käki ja Drake näytti harvinaisen hyväntuuliselta. Muitakin tuttuja näytti löytyvän, erityisesti Lilyan harvinaisen vähäpukeinen vaatetus sai minut katsomaan kahdesti. Raahasin Ardenin perässäni kauemmas muista ja minun huomaamattani ovela kettu oli ottanut kaksi kaljaa joista toisen ojensi minulle. Vilkaisin punaisilla silmillä poikaa vieressäni ja huokaisten avasin pullon hampailla. Sylkäisin korkin maahan ja otin kulauksen pullosta. Huokaisin hiljaa ja istuin kiviselle maalle. Minua huvitti ajatus siitä, että Darmaine ja Lucian näytti seurustelevalta parilta, mutta se oli aivan muuta kuin miltä näytti. Darmaine tuntui vihaavan poikaa enemmän kuin antoi näyttää. Minusta Lucian olisi ansainnut kunnon huudot. Tuntui kuin Darmaine ei olisi uskaltanut loukata miestä ja pelkkä ajatus oli minusta jokseenkin vastenmielinen. Pidin siitä huolimatta tytöstä omalla tavallaan. En osannut selittää sitä, mutta hänessä oli jotakin sellaista joka sai minut hyväksymään hänet.

Minut herätti ajatuksista pieni tökkäys ja pian huomasin, että muodonmuuttajat olivat kertyneet lähettyville puhumaan ja juomaan. Lilya istui vieressäni yrittäen saada katsekontaktia.
“Azrael.. minulla on kylmä.” Kuulin tytön äänen viereltäni ja pienen kosketuksen kädelläni. Vilkaisin kuin ohimennen Lilyaa joka oli laskenut kätensä omani päälle. En olisi jaksanut naista laisinkaan.
‘’Kuka käski pukeutua noin vähiin vaatteisiin.” Kohautin olkapäitäni ja tuijotin naista vielä hetken punaisilla silmilläni suorastaan välinpitämättömästi, ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin. Arden vierelläni hymähti huvittuneena. Hän tiesi, että tein tämän niin tahallani kuin vain pystyin.
“Etkö voi antaa takkiasi?” Lilya mutristi huuliaan kuin lapsi konsanaan ja risti käsivartensa lämmittämään kehoaan. Korjasin nahkatakkia ylläni ja huomasin, miten Lilyan silmissä alkoi heti loistaa tähdet. Hän todella luuli, että luopuisin takistani?
“En.” Vastasin tylysti ja otin huikan alkoholijuomasta. Minulla oli oikein hyvä omalla nahkatakilla. En oikeastaan edes pitänyt alkoholista, enkä tiennyt miksi olin tullut juomaan. Pian huomasin vierelläni olevan naisen liikkuvan ja pian Lilya käveli pois harvinaisen kiukkuisena.
‘’Hyvin hoidettu, isoveli.’’ Arden naurahti ja taputti minua olkapäälle virne huulillaan. Käänsin huomioni pojankloppiin huvittuneena. Arden tunsi minut hyvin tässä asiassa; minuun ei tepsinyt tuon kaltaiset flirttailut. Oikeastaan mikään flirttailut. Tuntui kuin koko Linnan naisväki oli samasta puusta veistettyjä.

Aikaa kului ja vain tuikkivat tähdet sekä iso kuu valaisi pihamaata. Naurava ja mekastava nuoriso ei ollut saanut vielä moittivia sanoja osakseen aikuisilta, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että Linnan väki nautti kovista äänistä. Siirryimme Ardenin kanssa kauemmas nurmikolle missä muutkin oli. Tovin sain olla rauhassa, kunnes Lilith tuli luoksemme. Nainen hoippui ja vaappui muistuttaen minua hyvin paljon ankasta. Jotain nainen soperteli siinä ja istui sitten lähes Ardenin syliin. Poika siirtyi oitis kauemmas. Hän ei koskaan ole pitänyt Lilithistä kovinkaan paljoa. Lilithin tulon jälkeen ei mennyt kuin tovi, niin myös Lilya ilmaantui paikalle. Hän näytti unohtaneen aiemman ja tuli nyt niin lähelle minua, että saatoin hyvin haistaa hajuveden sekä alkoholin sekoituksen.
‘’Olen aina tykännyt sinusta..’’ Lilyan puhe sammalsi ja en voinut kuin arvata, kuinka monta hän oli jo juonut. Tyttö tuli aivan liian lähelle ja tunsin hänen hengityksen ihollani. Purin hampaani yhteen ja käänsin katseeni Ardeniin joka näytti suorastaan yhtä kauhistuneelta. Huomioni kääntyi lopulta takaisin Lilyaan joka oli iso virhe. Hänen huulensa juuri ja juuri hipaisivat omiani, ennen kuin nousin ylös nurmikolta. Minulle riitti tältä erää naisen naama ja alkoholi. Halusin pois täältä. Tuijotin ruskeahiuksista tyttöä suorastaan inhoten.
‘’Vittu Azrael, et näe koskaan ketään muuta kuin itsesi!’’ Käänsin kolkon katseeni Lilyaan ja hymähdin. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin olin suuttunut tavalla joka ei merkinnyt hyvää. Koskaan edes Lucian ei ollut saanut minua sellaiseksi. En oikeastaan edes tiennyt mitä tunsin. Isäni puukko poltteli taskussa. Aneli käyttämään, mutta pidättäydyin. Laskin kymmeneen ja huokaisin.
‘’Entä sitten?’’ Äänen oli petollisen rauhallinen, mutta Lilya halusi huomiota ja sen takia raivosi minulle kuin olisin tehnyt suurenkin rikoksen. Otin huikan pullostani sulkien sitten silmäni. Minun oli rauhoituttava.
‘’Et näe edes ihmisiä jotka pitävät sinusta!’’ Lilya jatkoi riehumistaan kyynelten muodostuessa silmiin. Arden oli tuijottanut minua koko ajan herkeämättä ja huomannut selvästi tumman auran ympärilläni. Nainen vitutti minua, kävi hermoille. Ardenin silmistä paistoi hämmennys.
‘’En näe ihmisiä, jotka ovat sinun kaltaisia Lilya. Lakkaa hakemasta huomiota.’’ Olin saanut vihdoin tunteeni kasaan ja nyt vain hengitin rauhallisesti sisään ja ulos. Suljin silmäni ja rauhoituin täysin. Oli kuin minua ei olisi edes olemassa.
‘’Azrael.’’ Lilith sanoi hiljempaa, lähes kuiskaten. Hän oli varovaisempi kuin yleensä. Hän tiesi, että Lilya oli käynyt hermoilleni ihan uudella tavalla.
‘’Mitä?’’ Kysyin siirtäen katseeni naiseen joka istui polvillaan nurmikolla katsoen minua uteliaasti. Hän oli samoilla linjoilla Ardenin kanssa - tietämättä mikä minuun meni. Enkä oikeastaan tiennyt sitä itsekään.
‘’Älä viitsi..’’ Nainen aloitti päätään pudistellen. Hän aisti rauhallisuuteni ja toivoi, että äskeinen oli ohi.
‘’Niinpä!’’ Lilya sanoi ristien kätensä. Hän yritti tavoitella katsettani, mutta en suonut hänelle minkäänlaista huomiota.
‘’Turpa kiinni ämmä.’’ Lilith tiuskaisi nousten ylös aavistuksen hoiperrellen. Lilith näytti myös kyllästyneen Lilyaan. Hienoa, nainen ei käynyt pelkästään minun hermoilleni.
‘’Mitä vittua sä haluat?’’ Lilya ärisi ja nousi ylös yhtä kännissä olevana kuin Lilithkin. Nopeasti tappelu yltyi sanaharkasta nyrkkien käyttöön. Vilkaisin kahta tappelevaa naista kyllästyneesti, ennen kuin päätin poistua paikalta.

Aamulla herätessä kuulin jälleen kolinaa. Oliko Aldyth taas tekemässä aamupalaa? Nousin ylös sängystä vilkaisten ulos. Aamu oli jo pitkällä, kello oli paljon. Vilkaisin eilisiä vaatteitani; ne haisivat vahvasti alkoholille ja eivät olleet enää edes kovinkaan puhtaat. Päätin siis vaihtaa ne puhtaisiin. Aldyth oli tuonut puhtaita vaatteita kaappiin ja päätin ottaa t-paidan ja farkut. Nahkatakin heitin ylleni myös ja kävelin sitten pois huoneestani. Arden nukkui pää pöydällä väsyneenä ja Aldyth nojasi keittiötasoon.
‘’Oliko rankka yö?’’ Nainen risti kätensä ja nyökkäsi kohti minulle katettua aamupalaa. Tyydyin vain nyökkäämään. Söin mukisematta ruuan, koska minulla ei ollut edes paha olo. En ollut juonut kuin puoli pulloa kaljaa. Aamu muuttui päiväksi nopeasti ja päätin lähteä vihdoin ulos. En ollut päivään käynyt metsässä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Metsässä juoksentelu nollasi ajatukset kaikesta ja se oli kenties maailman parhain tunne kun sai unohtaa kaiken. Siinä Linnan pihalla seistessä sai hengittää raitista ilmaa rauhassa ja kuunnella lintujen laulua. Siinä hetkessä tuntui, että kaikki oli hyvin. Ajatusten kadottua muutuin ketuksi ja päätin keskittyä täysillä vain juoksemiseen. Maan muuttuessa sammaleeksi ja havunneulasiksi niin tunsin olevani vihdoin kotona. Ei minun paikkani vain ollut Linnassa seinien sisällä. Usva ympärillä kierteli hälveten kuitenkin mitä kauemmas pääsin.

Olin kulkenut omia teitä jo hetken hyvin päättömästi. Pian pysähdyttyä kuulin puhetta. Tunnistin molemmat puhujat todella nopeasti ja mitä lähemmäs pääsin niin tulin siihen tulokseen, että olin oikeassa. Lucian ja Darmaine. Lucian selitti jotakin, mutta ainoa jonka lopulta kuulin oli vain sanat “mä tykkään susta.” En tiennyt miksi, mutta sanat tukahduttivat kaiken sisälläni. Estivät hengityksen kulkemasta, kadotti liikkumataidon ja saivat pienen, hiipivän raivon syttymään sisälläni. Kahden päivän aikana olin tuntenut sietämätöntä vihaa joka tuntui vain yltyvän. Lucianin koskiessa Darmainen polveen varovasti, mutta samalla hennosti niin minä sain jalkani toimimaan vihdoin. Suljin punaiset silmäni hetkeksi hengittääkseni, ennen kuin käännyin ja kävelin metsän pimeyteen. Silloin en huomannut metsässä piileksivän suden tarkkailevaa katsetta. Se oli kuullut ja nähnyt kaiken. Jos silloin olisin nähnyt suden, niin olisin voinut vannoa, että en olisi hillinnyt tunteitani vaan muodonmuuttaja olisi päässyt ensimmäiseksi uhriksi tapettujen listalle jota hallitsivat nyt viattomat eläimet. Metsässä juokseminen, veristen naarmujen saaminen ei kuitenkaan auttanut tilannetta kuten yleensä. Olin juossut metsässä koko yön, mutta mikään kipu tai naarmu ei ollut tarpeeksi syvä satuttaakseen. Halusin repiä, raadella.. tappaa. Pelkkä ajatus pelotti ja aamun sarastus sai minut hetkeksi rauhoittumaan. Solisevan rauhallinen puro suorastaan kutsui luokseen juomaan ja kiltisti tottelin; aikaa kului ja minä kylvin auringonsäteissä. Kierin nurmikolla kuivunut veri turkissa kuin ketun pentu joka näki auringon ensi kertaa. Vihani oli laantunut toviksi, mennyt nukkumaan, mutta illan tullen tulisi esiin. Suustani karkasi huokaus ja pienien unien jälkeen kun aamu oli muuttunut päiväksi niin lähdin vihdoin liikkeelle. Matka jatkui rauhallisempaan tahtiin, en enää tiennyt missä olin, mutta en suuremmin edes välittänyt.

Halusin kysyä tunteistani. Halusin, että joku selittäisi mikä oli aikaisempi, kurkkua kiristävä ahdistus ja suoranainen pakokauhu. Suunnaton raivo, mutta myös hiljaisen hiipivä suru. Mikä minua vaivasi? Lilyan yrittäessä suudella minua olin tuntenut hämmennystä, jonka jälkeen inhoa. Minua ällötti ajatus Lilyasta, nainen oli suorastaan kuvottava. Siitä huolimatta tytön huulet olivat olleet pehmeät ja hänen olemus viettelevä. Edes aavistuksen heikompi olisi langennut naisen jalkoihin. Darmainen koskiessa olin kuitenkin tuntenut jotakin muuta, mutta en todella tiennyt mitä. En uskonut, että se oli mitään ihastumisen kaltaista. Ei halua, mutta ehkä uteliaisuutta. Tietynlaista uteliaisuutta; aivan kuin haluaisin enemmän, tutustua. Siitä huolimatta kaikki tunteet olivat vain haihtuneet näyn jälkeen. Oli kuin olisin ollut tyhjä kuori, ilman tunteita. Ilman mitään. Se tunne tyhjyydestä oli kuitenkin tuttua ja turvallista. Purin hampaani yhteen ja tunsin miten viha kertyi möykyksi rintaani puristaen ja tuottaen erilaista kipua. Henkistä kipua fyysisen tilalle. En voinut sietää henkistä kipua, koska se oli aivan liian pysyvää. Sitä ei voinut karistaa juoksemalla pakoon. Päästyäni niitylle näin peuran maassa pieni vasa lähellään. Kuljin lähemmäs hitaasti - raskaasti - hengittävää peuraa, jolla oli yllättävän syvä haava kaulassa. Se näytti siltä, kuin keppi olisi työnnetty kaulasta lävitse ja sen jälkeen jätetty eläin kitumaan. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta ei myöskään saanut minua voimaan pahoin. Olin nähnyt niin paljon pahempaa, vaikka reikä peuran kaulassa saattoi monien mielestä olla liikaa. Peura katsoi minua vauhkosti, sitä pelotti. Se kärsi, mutta vasa piti emän hengissä. Lapset olivat äideilleen kaikki. Päästin suustani hengähdyksen, ennen kuin iskin pienet pedon hampaat peuran ruskeaan turkkiin. Elämä katosi silmistä nopeasti ja siihen eläin jäi. Kohotin katseeni vasaan joka oli peloissaan jäätynyt aloilleen. Pieni eläin tuntui olevan yhtä pihalla kaikesta kuin minäkin. Veri tipahteli suustani pieninä pisaroina.

Voimakas rapina keskeytti kaikki mietteeni ja pian näin ruskean ilveksen kulkevan lähemmäs viatonta vasaa. Piilouduin ruhon taakse ja mitä lähemmäs ilves pääsi pelokasta vasaa, niin sitä nopeammin suojeluvaistoni tuli esille piilostaan. Harvoin halusin suojella ketään, mutta viaton ja äiditön vasa sai sympatiat puolelleni. Tiesin, etten voisi mitään isolle kissaeläimelle kettuna, mutta ihmismuodossa kyllä. Samalla kun kissapeto valmistautui hyökkäämään niin minä liikuin lähemmäs hiipien ja samaan aikaan kuin kissapeto lähti jälleen liikkeelle niin minä hyökkäsin. Yllätykseni tepsi ja pian ruskea eläin makasi maassa hampaiden havitellessa palaa minusta. Muutuin ihmiseksi oitis ja pian istuinkin hajareisin kissaeläimen yllä isäni puukko käsissä. En ajatellut kahdesti asiaa, koska en halunnut alkaa epäröimään. Iskin puukon eläimen sydämeen ja pian huomasin eläimen katseen lasittuvan. Kaikki äskeinen oli vain kadonnut. Elämä valui hukkaan kuin veri joka tahri vaatteeni. Nousin ylös ja kohtasin peuranvasan katseen hullunkiilto silmissä. Sillä hetkellä en tuntenut oikeastaan mitään muuta kuin syvää, polttavaa nautintoa. Halusin lisää verta, nähdä elämän loppuvan. Tönäisin kengän kärjellä ilvestä ja huokaisten kumarruin jälleen. Viilsin puukolla ilveksen mahan auki ja hetken tutkittua sisäelinten kirjoa päätin tarttua sydämeen. Puristin sitä käsissäni hetken vain tutkien, ennen kuin viskasin sen metsään. Hetki ja kuulin eläinten riitelyä. Virne kohosi kasvoilleni ja jätin ilveksen silvotun ruumiin veren ympäröimänä paikoilleen. Eläimet saisivat syödä sen keskenään. Kohotin puukon kasvojeni eteen ja vein kieleni puukon terälle. Kissapedon veri värjäsi nopeasti kieleni ja veren rautainen maku tulvahti suuhuni. Suljin silmäni toviksi viiltäen puolivahingossa kieleeni haavan puukkoa nuollessa. Kipu ei tuntunut sillä hetkellä missään ja turruttauduin veren rautaiseen makuun. Saatoin näyttää täydeltä psykopaatilta siinä hetkessä, mutta minua vahti vain eläimet. Eikä kukaan olisi yllättynyt, vaikka näkisi minut siinä. Olinhan muuten täysin hullu monien mielestä. Siirsin katseeni peuraan ja sitten taivaalla kaarteleviin lintuihin. Lopulta tulin lopputulokseen, että linnut saisivat itse repiä ruokansa. Pieni vasa seisoi edelleen aloillaan ja sai minut turhautumaan. Eikö eläin osannut juosta pakoon? Itsesuojeluvaisto tuntui puuttuvan. Muutuin mustaksi ketuksi, tarkkailin tilannetta punaisilla silmillä ja lähdin sitten raivokkaasti äännelehtien kohti peuraa joka hätkähti, kääntyi ja pakeni paikalta nopein loikkivin askelin. Ilta teki hiljalleen tuloa ja päätin lähteä Linnaa kohden. En ollut yleensä näin pitkään poissa ja kuivunutta verta lukuunottamatta olin yltä päältä jonkun toisen veressä ei varmasti näyttänyt hyvältä muiden mielestä. Askeleeni olivat pehmeät ja kissamaiset.

Matka taittui samalla tavalla juosten kuin päivälläkin; verta vuotavia haavoja sain useamman jälleen kerran, mutta en edes huomannut niitä siinä hetkessä. Vihdoin Linnan lähettyvillä muutuin ihmiseksi ja vilkaisin kuin ohimennen vaatetustani; olin aivan veressä. Pieni naurahdus karkasi huuliltani ja tungin sitten kädet taskuihini. Kuulin kyllä Ardenin huudon ja Darmainen katseen itsessäni, mutta en vain jaksanut välittää. Arden oli selvästi huolissaan ollut, mutta en vastannut. Tuijotin vain Darmainea hyvin kylmästi muistaen eilisen. Päätin lopulta vastata Ardenin huolestuneisiin kysymyksiin olankohautuksella. Minua nauratti pojan kysymykset - luuliko hän, että olin tappanut jonkun? Purin huultani. Ei Arden ollut väärässä, muistin nimittäin nopeasti ilveksen, jonka olin tappanut. En voinut olla mulkaisematta Darmainea portaikossa. Ääneni oli kylmä kun totesin, että naista ei tarvittu. En todella halunnut nähdä häntä yhtään sen enempää kuin oli tarve. Naisen vastaus kuitenkin vitutti entistä enemmän ja minun oli pakko kääntää katse pois. Lähdin kävelemään portaita ylös Ardenin ärsyttävä ääni vierelläni. Kun olimme päässeet kolmanteen kerrokseen niin Darmaine tajusi vihdoin, että hänen seuraansa ei todella kaivattu. Ennen kuin nainen lähti niin hän katsoi minua harvinaisen pitkään silmiin. Vastasin katseeseen hyvin kylmästi. Onneksi Darmaine katkaisi katsekontaktin, vaikka pian tunsinkin kosketuksen kädessäni. Vilkaisin automaattisesti kättä jota tyttö oli koskettanut, enkä voinut olla päästämättä kasvoille pientä hymynhäivettä. Jatkoin matkaa rauhallisin askelin ja kuulin vielä Ardenin sanovan hyvät yöt Darmainelle. Vasta kun olimme kävelleet hetken niin uskalsin vilkaisin vielä taakseni vain nähdäkseni sinihiuksisen naisen nuolaisevan verestä punaiseksi värjättyjä sormia. Pieni hymy kävi lähes automaattisesti huulillani nähdessäni tapahtuneen. Näky oli ollut hyvin hämmentävä, mutta myös oudolla tavalla kaunis.

Huoneistoon saapuessa asunto oli siivottu katosta lattiaan. Aldyth oli lähtenyt jo nukkumaan, mutta vesisaavi oli täytetty. Arden ei puhunut minulle koko iltana mitään ja kaikki verestä värjäytyneet vaatteet päätyivät suoraan roskiin; veri tuskin lähtisi vaatteista millään. Kirkas vesi muuttui nopeasti punaiseksi, mutta ainakin sain veren pois iholtani. Väsyneenä, mutta hyvin levollisena pääsin sänkyyn. Kierin sängyssä vielä tovin, ennen kuin sain todella unta.
Aamulla herättyä oli olotila toinen kuin edellisenä päivänä. Aldyth ei häärinyt keittiössä, Ardenista ei kuulunut mitään ääniä ja minä sain kaikessa rauhassa vain maata sängyssä kylpien auringonvalossa. Olo oli rauhallinen ja hyvin levännyt. Nousin istumaan sängyn laidalle ja vilkaisin paljasta ihoani; olin naarmujen ja haavojen peitossa. Pieni naurahdus karkasi huuliltani. Juoksentelu oli saanut yllättävän paljon tuhoa aikaan. Mikään ei tuntunut siitä huolimatta kivuliaalta, en edes huomaisi niitä jos ne eivät olisi näkyviä. Ylleni puin valkoisen t-paidan ja tummat farkut. Käsivarteni naarmut olivat hyvin näkyvät, mutta ei asia haitannut minua. Tällä kertaa en saanut Aldythin tekemää aamupalaa, koska nainen oli jossakin muualla. Sen takia lähdinkin suoraan kohti aulaa. Tänään ottaisin todella rennosti vaivaamatta ajatuksiani millään ihmeellisellä. Kaikki rauhallisuus ja rentous kariutui kuitenkin pois nähdessä tutun sinihiuksisen tytön aulassa. Suustani karkasi huokaus ja minun oli pakko korjata ryhtiäni. Reippain askelin kävelin portaat alas ja olin ohittamassa tytön, mutta hän tarttui käteeni estäen matkan teon.
“Mikä sinua vaivaa?” Darmaine kysyi ärtyneesti ja tuijotti minua jälleen suoraan silmiin. Kaikesta huolimatta päädyin tuijottamaan naista ilmeettömästi hetken, kunnes avasin suuni.
“Näin sinut Lucianin seurassa.” Kohautin olkapäitäni kuin se olisi pienikin asia, mutta katse kertoi toista. Olin jokseenkin vihainen, mutta myös.. surullinen? En tiennyt. Darmaine tuijotti minua silmiin aluksi hämmentyneenä, kunnes hän tajusi asian ja kasvot kalpenivat. Tuijotin tyttöä hetken, ennen kuin kohotin katseeni pois hänestä. En pystynyt enää katsomaan häntä, kaikki eilinen tunteiden selvittäminen oli ollut turhaa; tunteeni olivat jälleen solmussa eikä tarvittu kuin yksi katse.

Vastaus:

Nyt vihdoin kommentti, tää tulee oleen lyhyt...

Vähän oli joo kankee. Hyvä juoni ja tarina, mut ilmeisesti halusit vaan paikasta a paikkaan b mahdollisimman nopeesti, ja se näky. Joissain kohdissa olit ajatellut juonta enemmänkin ja ne kohdat toimi hyvin.
Ajankäyttö oli tosi ailahtelevaa, välillä juostiin, välillä jäätiin pureskelemaan ja sit taas juostiin. Mut ymmärrän hyvin kyllä et miksi näin teit.
Tarinana hyvä, kunhan olisit saanu sen rakennettua kunnolla.

Pisteitä 16.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

19.06.2018 01:22
Luku 7 → Rotta

Istuin hetken huoneessa kasaten itseäni. Olin kuin lasinen ruukku, joka oli tippunut aivan liian monesti ja aina kuin ihmeen kaupalla se on korjattu ehjäksi. Entä silloin kun ruukun korjaaja ei pääse paikalle? Silloin ruukku siivotaan ja heitetään pois ja ostetaan uusi, ehjä tilalle. Niin helposti oli myös muodonmuuttajat korvattavissa. Keskellä ajatustenvirtaa tunsin pehmeän kosketuksen, hennon äänen ja pieni, jokseenkin epätoivoinen henkäys karkasi huuliltani. Mitä lähemmäs tyttö tuli, sitä enemmän halusin vain käpertyä tytön syliin. Siitä huolimatta pidättäydyin tekemästä mitään tyhmää. Tyttö nojasi olkapäähäni saaden minut pariksi nopeaksi sekunniksi rauhoittumaan kunnes kaikki sen hetkiset tapahtumat muistutti olemassaolostaan saaden minut keskittymään entistä enemmän rauhoittumiseen. Tytön kosketus paljaalla rinnallani kuitenkin todella rauhoitti minut lähes kokonaan. Pian tunsin sormet hiuksissani ja pienet kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. Halusin olla tässä ikuisuuden; hyväiltävänä toisen seurassa - ilman yksinäisyyden pelkoa. Hyvästä yrityksestä murtaa kivinen muuri joka piti jokaisen tunteeni piilossa huolimatta pidin maskin ylläni. Ainakin saatoin myöntää yrittäväni. Tytön kysymys heitti minut maanpinnalle kokonaan ja kipu yllätti jopa minut. Pohdin hetken ennen vastaamista, mutta vastaus muodostui siitä huolimatta kuin itsestään kun olin saanut ensimmäiset sanat ulos suustani. Jopa pienimuotoinen uhkaus pääsi ilmoille. Keskustelu oli lyhyt, mutta siitä huolimatta siinä oli enemmän tunnetta kuin monissa muissa käymissä keskusteluissa. Darmaine tuntui oikeasti tarkoittavan sanojaan ja se saattoi pienesti yllättää minut. Osa minusta halusi koskea tyttöä, lohduttaa vuorostaan häntä, mutta vuosien kylmyyden aikaansaama puolisko oli toista mieltä ja kuten yleensä, tottelin sitä puolta itsestäni.

Huuto toisesta huoneesta sai minut kuitenkin nousemaan nopeasti ylös. Poistuin huoneesta ja aivan liian nopeasti näin tutun kiharatukkaisen prinssin kivuissaan. Katseeni kylmeni monta astetta pakkasen puolelle ja kaikki äskeinen lämpö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kaikki se Ardenin kipu ja kärsimys repi minua riekaleiksi, vaikka saatoin näyttää tavalliselta itseltäni. Olisin paljon mieluummin ottanut kivun vastaan; kärsinyt Ardenin puolesta. Minun heikko kohtani oli tuo viaton poika. Purin huuleni verille edes huomaamatta sitä ja vain Aldythin ääni esti minua purkaamasta vihaa syyttömiin. Nainen herätti minut horroksesta ja vastoin tahtoani kävelin ovelle avaten sen. Siirsin katseen sinihiuksiseen tyttöön joka asteli luokseni todeten paidattoman yläruumiini. Vilkaisin nopeasti itseäni, huokaisin ja nappasin sohvalta mustan ja likaisen t-paidan. Tarvitsin tekemistä, joten päätin saattaa tytön sairastupaan. Ei minulla ollut muutakaan ja tytön seura oli parempi kuin omissa tuskissa viruminen jossakin pölyisessä nurkassa. Kuljin eteenpäin katse suunnattuna eteenpäin, mutta siitä huolimatta silmät eivät kohdistaneet katsetta mihinkään erityiseen. Epätoivoisista huudoista saatoin päätellä, että nälkäiset liekit saivat ruokaa enemmän kuin hetkeen. Uhriksi muodonmuuttajia - mikä sen parempi? Portaikko näytti olevan vaikea tytölle, jonka kunto oli muuttunut entistä heikommaksi. En tiennyt kuinka hyvä idea oli lähteä vielä kävelemään.

Aula tuntui pelottavan turvalliselta kaikessa sekasorrossa, oli kuin olisin astunut vihdoin kotiin siinä seistessä tyhjässä tilassa vierelläni lähes tuntematon tyttö, jonka olin päästänyt lähemmäs kuin kenenkään muun. Pelkkä ajatus oli pelottava - en uskonut kuitenkaan hetken mielijohteen johtuvan muusta kuin Ardenista. Jopa minä kaipasin välillä läheisyyttä ja lohdutusta. Halusin sitä myöntää tai en. Matka jatkui hitaasti, mutta entistä varmemmin. Uskoin, että myös sinihiuksinen naisenalku halusi jo nukkumaan omaan rauhaansa. Matka päätyi kuitenkin nopeasti kun liian tuttu ääni huusi vierelläni olevan tytön nimeä. Seurasin kuin tarkkaileva peto uhriaan miehen astellessa portaita ylös. Vilkaisin tyttöä nopeasti kuin pohtien, että hyppäsikö sinihiuksinen jälleen Lucianin syliin kuin avuton prinsessa konsanaan? Saatoin edelleen olla asiasta jokseenkin katkera. Miehen tekopyhä huoli sai pienen virneen tapaisen muodostumaan huulilleni. Lucianilla oli pakkomielle Kreiviin ja toimi tämän juoksupoikana yhtä hyvin kuin koulutettu koira.

Lucian tuijotti minua halveksuvasti, kuin olisi halunnut käskeä minua pysymään kaukana Darmainesta ja polkea samalla minut lattianrajaan. Hän kuitenkin varmasti jossain pienissä aivoissaan tiesi häviävän minulle. Hetken mies tyytyi murisemaan kaukaa, kunnes lähestyi nopein askelin. Miehen syytökset naurattivat kaikesta huolimatta; mitä mies luuli, että olin Darmainelle tehnyt? Sytyttänyt tuleen? Mitä kauemmin mies ulisi niin sitä nopeammin minulle tuli tarve purata edes johonkin kasvavaa aggressiota. Darmainen puhuessa Lucianille niin huomioni vei hetkeksi tytön heikko ääni. Nainen oli muutenkin niin väsynyt, että ihmettelin miksei Lucian huomannut sitä vaan jatkoi minun ärsyttämistä kuin lapsi konsanaan. Pojan yrittäessä tarttua Darmainen kädestä kiinni niin nainen peruutti yllättäen taaksepäin. Enempää ajattelematta laskin kevyesti käteni naisenalun selälle ja astuin rauhallisen askeleen eteenpäin. Nopea vilkaisu Luciania kohti ja nopeasti olin siirtänyt käden sinihiuksisen tytön olkapäälle. Puristin toisen käteni nyrkkiin, annoin huulteni välistä karata pienen huokauksen ja löin suoraan Luciania kasvoihin. Mikään ei ollut tuntunut niin hyvältä pitkiin aikoihin. Lucianin katse oli yllättynyt, mutta verenvuoto vei selvästi ajatukset muualle. Nopeasti meidät keskeytti Kreivi itse seisoessaan portaiden alapuolella kuin kuningas konsanaan. Lopetin Kreivin kuuntelun aika nopeasti kuin olin kuullut ensimmäiset sanat ja tarkastanut Kreivin ulkokuoren katseellani. Vierelläni oleva nainen oli peittänyt suunsa käsillään - oliko lyönti järkyttänyt häntä noin paljon? Herkkä. Sen jälkeen soin katseen Lucianille joka oli maassa veripisaroiden tipahdellessa kasvoilta. Pieni hymynhäive kävi kasvoillani.

‘’Älä ole noin saatanan herkkä.’’ Murahdin hiljaisesti Lucianille joka kohotti katseen silmiini kivusta irvistäen. Sitten liityin hiljaiseen odotustenkerhoon toviksi, kunnes Lucian avasi suunsa uudelleen. Kylmä huokaus karkasi huuliltani. Osasiko mies olla hiljaa hetkeäkään? Saatoin kiittää Kreiviä siitä, että hän hätisteli Lucianin tiehensä ulisemasta. En olisi jaksanut ruskeatukkaista miestä hetkeäkään enempää.
‘’Sinäpä hankit erikoisia.. ystäviä.’’ Mutisin tytölle ennen kuin siirryin askeleen kauemmas Kreivin tullessa huolehtimaan Darmainesta. Tungin kädet farkkujen taskuun ja siirsin tyhjän katseen pelottavan hiljaiseen käytävään. Tytön mainittaessa nimeni niin en voinut mitään pienen pienelle punalle kasvoillani; minua ei koskaan kiitetty mistään joten tämä oli uutta. Kaikki tästä oli uutta. Kaikesta huolimatta Kreivin katse sai oman katseeni muuttumaan kylmän välinpitämättömäksi. Miehen puhutellessa minua niin katseeni ei siirtynyt minnekään haahuilemaan vaan pysyi jäänsinisissä silmissä. En tiennyt oliko Kreivin toive käsky vai ei, mutta en todellakaan menisi sammuttamaan tulta - se oli selvää. Voisin katsoa vierestä tulen leviämistä, mutta auttaminen ei tullut kuuloonkaan. Sammuttakoon tulta keskenään. Katsoin naista jokseenkin kylmästi, mutta en samalla tavalla kuin Kreiviä hetki sitten. Darmaine näytti miettivän jotakin, mutta lopulta tyytyi hymyilemään ja suomaan pidemmän katseen kuin olin ajatellut. Kreivin patistaessa ainoaa tytärtään liikkeelle niin huomaamattomasti nainen koski kättäni. En voinut mitään hymylle joka kapusi salakavalasti huulilleni. Ovela nainen.

Palatessa huoneistoon niin huomasin Aldythin ja heränneen Ardenin; nainen juotti pakolla prinssiä joka minut huomatessa viittoi pelastamaan Aldyth-noidalta. Vanha nainen kääntyi katsomaan minua ja virnisti pahaenteisesti.
‘’Pikkuveljesi on oikea paholainen.’’ Nainen naurahti hiljaisesti ja työnsi puista kulhoa Ardenin huulille, ‘’Miksi veriset rystyset?’’ Nainen kysyi katsomatta minua, en ollut arvannut, että nainen oli huomannut asian. MInusta se oli outoa, koska en huomannut naisen edes katsovan kättäni.
‘’Lucian.’’ Murahdin ja silloin sain vanhan naisen katseen itseeni. Nauru karkasi hänen huuliltaan ja harmaat kiharat heilahtelivat kun nainen pudisteli päätään.
‘’Se ovela rotta kiusasi sinua, eikö?’’ En ollut koskaan uskonut kiltin rouvan sanovan niitä sanoja, mutta se sai huvittuneisuuden loistamaan kasvoiltani, ‘’Hän on vain huolestunut Kreivin tyttärestä - olethan sinä aikamoinen poika Azrael.’’ Nainen jatkoi ja istui sitten Ardenin vierelle venytellen itseään aavistuksen. Aldyth muistutti minua kissasta.
‘’Mitä tarkoitat tuolla?’’ Ristin kädet rinnalleni ja tuijotin Aldythia uteliaasti, mutta hyvin vakavana. Nainen kohautti olkapäitään tietäväinen hymy huulillaan.
‘’Olet kuin isäsi.’’ Jos olisin sillä hetkellä juonut jotakin, niin olisin varmasti sylkenyt ne ulos suustani. Jopa Aldyth oli sitä mieltä?, ‘’Arthurius oli komea.. Kylmä, mutta siitä huolimatta oikein välittävä kunhan tutustui. Kuten sinä.’’ Naisen sanat saivat minut lopultakin jäätymään ja Ardenin sylkemään suussa olevan veden syliinsä.
‘’Azrael välittävä?’’ Arden nauroi kippurassa, kunnes kipu tuli vastaan ja pojanklopille tuli vaikeuksia hengittää ja hänen oli rauhoituttava.
‘’Lakkaa sotkemasta kirppu.’’ Aldyth ärisi ja alkoi siivoamaan Ardenin jälkiä edelleen hymy huulillaan. Hän selvästi mietti jotakin mukavaa, mutta ajatukseni keskeytti vaimea koputus.

Oven avauduttua näin jo toistamiseen itse Kreivin ovellani. Vilkaisin taakseni ja Aldyth nosti kätensä ylös merkiksi, että minun oli parasta mennä nyt kun Kreivi näytti säyseältä. Huokaisin hiljaa ja suljin oven perässäni. Milloin pääsisin omaan sänkyyni nukkumaan hyvin pitkät unet ilman huolia? Pitkin käytäviä ja portaita kulkeminen uuvutti valmiiksi väsynyttä kehoani. En ymmärtänyt, miksi asia piti nyt käsitellä. Kuljin siitä huolimatta kuin lammas Kreivin perässä hänen toimistoonsa. Mies istutti minut tuolille. Tarkkailin seiniä, sisustusta ja oikeastaan mitä tahansa muuta kuin itse Kreiviä.
‘’Pelastit tyttäreni.’’ Kreivi sanoi ristien kätensä rinnalleen. Nostin katseeni vihdoin Kreiviin tuijottaen häntä silmiin pitkään.
‘’Niin taisin tehdä.’’ Totesin kuin itsestäänselvyyden. Darmaine ei olisi näkemässä yksisarvisunia tällä hetkellä, jos minua ei olisi. Kiittäkööt vaikka Jumalia siitä asiasta.
‘’Hmh… Kiitos siitä, Azrael.’’ Oliko minun pakko puhua hänestä Kreivinä kun hän puhui minulle noin muodollisesti? Ei, en kutsuisi häntä Kreiviksi. Hän saattoi olla johtaja ja tärkeä henkilö, mutta minua asia ei kiinnostanut vittuakaan.
‘’Minun puolestani saat viettää aikaa Darmainen kanssa.’’ Voi kuinka kivaa, nyt en pääsisi siitä takiaisesta koskaan eroon, ‘’Mutta jos satutat tytärtäni millään tavalla ikinä niin saat maksaa siitä.’’ No voihan helvetti, tämä meni hienosti.
‘’Voin olla satuttamasta tytärtäsi, mutta Lucianin satuttamisesta ei puhuta - jos se rotta käy hermoilleni vielä kerran niin hän saa muutakin kuin verta vuotavan nenän.’’ Totesin ja nousin ylös harvinaisen mukavalta tuolilta. Kreivi ei vastannut mitään, hän näytti lopettaneen minun kuuntelun jo aikoja sitten.

Kävelin toimiston ovelle ja vilkaisin Kreiviä joka tuijotti minua jäänsinisillä silmillä jokseenkin poissaolevana. Hän näytti pohtivan jotakin todella tarkasti tai muistelevan epämukavaa asiaa, koska huomasin nopeasti itse Kreivin puremaan huultaan.
‘’Tunsit isäni hyvin.’’ Totesin siirtäen käteni viileälle ovinupille. Kreivi hätkähti ja katsoi vihdoin minua kuin normaali ihminen. Mies nyökkäsi hitaasti.
‘’Olin hänen hyvä ystävänsä nuoruudessa.’’ Kreivi myönsi laskien kätensä ristittyinä pöydälle. Vilkaisin miehen käsiä nopeasti, kunnes siirsin katseeni jälleen miehen silmiin.
‘’Miksi hän teki sen?’’ Kysyin ennen kuin katoaisin toimistosta mihinkään. Kreivi tuijotti minua vielä hetken silmiin ennen kuin käänsi katseensa pois huokauksen saattelemana. Hän ei pitänyt aiheesta ja inhosi puhua siitä minun kanssani - mutta me kaksi olimme ainoat jotka tiesivät siitä.
‘’En tiedä, olen yrittänyt selvittää sitä itsekin.’’ Kreivi totesi yksinkertaisesti ja sai minut jo avaamaan oven, ‘’Azrael, et tiedä kaikkea Arthuriuksesta.’’ Reuben sanoi, mutta olin jo poistunut huoneesta. En tietenkään tiennyt kaikkea isästäni, mutta Kreivi oli sanonut sen äänellä joka kertoi paljon; minulta oltiin salattu aivan liikaa. Kun olin päässyt tyhjään käytävään niin huokaus karkasi huuliltani. Olin väsynyt ja halusin vain käpertyä peiton suojaan.

Askeleeni muuttuivat nopeammiksi mitä lähemmäs huoneistoa pääsin - portaat suorastaan juoksin. Kun vihdoin oli edessä tuttu käytävä niin hidastin vauhtia aavistuksen. Nopeasti luokse hiipivästä päänsärystä huolimatta saatoin muistaa aikaisemmat hetket huoneessani. Olin antanut itseni todella tuntea jotakin muuta kuin raivoa. Tunteet olivat olleet lämpimiä - liian lämpimiä minulle muistettavaksi. Astelin puisesta ovesta tuttuun tilaan ja huomasin, että sohvalla nukkui Aldyth. Nainen tuhisi hiljaa ja muistutti minua äkisti hyvin paljon sukulaisesta. Päätin etsiä huoneistosta peitoksi kelpaavan, jonka asettelin vanhan naisen ylle. Sohva ei ollut mukavin alusta, mutta ajoi asiansa. Kävelin väsynein askelin Ardenin huoneen ovelle ja kurkistin sisään. Prinssi nukkui lämpimän peiton alla kuin lapsi konsanaan. Helpottunut huokaus karkasi huuliltani. Kaikki se huoli tuntui vain tippuvan harteiltani. Vilkaisin puista kulhoa pöydällä huomaten verijälkiä puisessa pinnassa. Kurtistin kulmiani huolestuneesti - en uskaltanut arvata, että kenen verta se oli. Veri mielessä kävelin omaan huoneeseeni ja tuijotin tovin pimeää huonetta aloillani ennen kuin riisuin likaisen paidan yltäni huoneen nurkkaan. Heittäydyin sängylle huokaisten.
‘’Sillä tytöllä on hupparini.. Toivottavasti Lucian saa katseltavaa.’’ Hymähdin - kenties varjolleni, jollekin joka kuuntelisi ääntäni josta ei paljastunut muuta kuin väsymys. Tulisin nukkumaan hyvin tämän yön kaikesta kärsimyksestä huolimatta. Vedin peiton ylleni, niin että se peitti myös kasvoni ja hautauduin tyynyjen sekaan ennen kuin vaivuin syvään uneen.

Vastaus:

Sydän suli kun luin tätä, ihanaa!

Vielä enemmän kun oisit kuvaillu Azran mietteitä. Nyt ne oli aika yksinkertasia, varsinkin loppua kohti. Alku oli tosi hyvin kuvailtu, sait ilmeisesti inspiä siihen~
Tarina kiri silloin tällöin vähän, voisit jäädä välillä kuvailemaan joitain tilanteita enemmän. Varsinkin sellaisissa kohdissa mitkä on kuvailtu mun tarinassa, ne jää sun tarinoissa tosi pienelle huomiolle, joka tekee tarinasta vähän reikäsen. Joku kohtaus on kuvailtu hyvin ja tarkasti, Azraelin mielestä saa kiinni hyvin, mut sitten saattaa yhtäkkiä tulla tosi tasapaksu kohtaus jossa asiat tapahtuu äkkiä että pääsisit seuraavaan kohtaukseen. Huomiota tähän ja kyl siit hyvä tulee.
Sit yks kirjotusvirhe joka on vilahtanu jo muutamassa tarinassa: purata → purkaa. Esim: "Halusin purkaa aggressiota johonkin."

Mua jäi niin kihelmöi mistä Reuben ja Azra oikein puhu. Mitäs hittoo sä oot keksiny tällä kertaa...? Karmeeta, jätät mut tälläseen jännitykseen :I

Pisteitä 18 ♥

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

17.06.2018 17:12
Luku 6 → Pelko

Herääminen oli ollut suoraan helvetistä, paikkoja sattui ja käveleminen muistutti hämärästi lapsen ensiaskelia. Parinkymmenen minuutin jälkeen kaikki kuitenkin tuntui taas normaalilta. Ei samanlaisia kipuja ja jäykkyyttä kuin aluksi. Astelin Ardenin huoneeseen vain katsoakseni, että oliko poika vielä siellä. Kiharatukkainen prinssi nukkui sikeästi peittoon kietoutuneena. Pieni hymynhäive kävi kasvoillani, ennen kuin lähdin reippain askelin pois huoneistosta sen suuremmin katsomatta itseäni peilistä; päälläni oli tavalliseen tapaan valkoinen kauluspaita, musta nahkatakki ja mustat farkut joista tällä kertaa puuttui ketju. Nahkatakin taskuun olin laittanut isäni puukon tuomaan tietynlaista turvaa, vaikka harva Linnassa edes katsoi minua päin. Huokaisin kyllästyneenä samalla kun kävelin tuttuja käytäviä pitkin. Tuntui kuin edes ajatukseni eivät mahtuisi Linnan seinien sisälle. Astelin isoista ovista ulos jotka johtivat tutun pihan poikki tuttuun metsään. Kaikki oli niin tuttua. Siinä kävellessä kädet taskuissa välinpitämätön katse silmissä huomasin jonkun tarkkailevan. Pieni vilkaisu kertoi paljon; puunvarjossa istuva tyttö tutki niin tarkasti, että se tuntui lähes ahdistavalta - kuin olisin alasti keskellä pihaa ja sinihiuksinen tyttö näkisi suoraan lävitseni. Tiesin siitä huolimatta, että se oli mahdotonta. Kukaan ei tuntenut minua - ei edes Arden joka juoksi minua kohti niin iloisena. Pidin asiat salassa häneltä kuitenkin vain suojellakseni. Mitä Ardenille tehtäsiinkään jos hän tietäisi kaikki ne salaisuudet, joita Arthurius oli varjellut ja kertonut vain minulle - pojalleen joka muistutti niin paljon häntä itseään.

‘’Heräsit.’’ Totesin hymynhäive huulillani, se ei ollut samanlainen hymy kuin eilen, mutta jotakin pehmeää hymy oli silti. Arden katsoi minua silmät suorastaan tuikkien. Hän muistutti minua äidistä; mustat kiharat ja kaikki se viattomuus sekä iloisuus.
‘’Tietenkin.. Täytyy sitä joskus herätä.’’ Poika naurahti päätään pudistellen, ‘’Minne olet menossa?’’ Jokin pojan vakavoitumisessa herätti muurin suojaamaan joko itseäni tai sitten Ardenia - en tiennyt.
‘’Kävelemään, kuten tiedät..’’ Myhäilin kädet taskuissa ja aavistuksen kääntyen sivuttain. Laskin käteni pikkuveljeni päälaelle taputtaen pari kertaa hymähtäen. Lähdin sitten kohti metsää, mutta pysähdyin oitis kuin kuulin Ardenin sanat;
‘’Sinä lähdet aina.. Et ole koskaan täällä, miksi?’’ En vastannut kysymykseen vaan pakotin jalkani liikkeelle ja vilkaisin vielä poikaa sivusilmällä; hän katsoi perääni jokseenkin surumielisesti hartiat painuneena kasaan. Kohotin käteni ja hymyilin pojalle ennen kuin katosin metsään.

Lähdin juoksemaan metsässä tällä kertaa kuitenkin ihmisenä; saatoin purata aggressioita edes vähän juoksemalla kuin hullu. Pysähdyin vasta kun löysin ison kiven, joka suorastaan kutsui istumaan. Siinä istuessa ja kuunnellessa lintujen surumielistä laulua niin ajatukset lähtivät liikkeelle kuin automaattisesti. Kreivin tytär; en voinut kieltää etteikö tyttö ollut jollain tasolla kiinnostava tapaus. Darmainen silmät toivat mieleeni kirkkaan, pilvettömän taivaan. Myhäilin hiljaa vilkaisten taivaalle, kuumuus oli sanoinkuvaamaton. Saatoin kiittää onneani, että istuin varjossa. En ollut kuitenkaan tullut metsään vain istumaan. Etsin oikeanlaista puuta josta veistää jotakin. Tiesin, että jos isä olisi täällä niin hän antaisi teräaseen väärinkäytöstä rangaistuksen - varsinkin kun kyseessä oli samainen puukko joka oli tehty niin kauniilla yksityiskohdilla ja jota oltiin vaalittu, pidetty hyvänä paremmin kuin omia lapsiaan tai vaimoaan. Löytämättä kuitenkaan mitään puuta mistä saisi edes lehmää tehtyä, niin lähdin takaisin kohti Linnaa. Askeleeni olivat rauhallisemmat kuin sinne tultua. Tunnistin puun alla olevat hahmot helposti; Arden ja Darmaine näyttivät keskustelevan jostakin. Se oli minusta huvittava näky, koska Ardenin tuntien hän oli jälleen kerran ihastunut johonkin - tällä kertaa se sattui olemaan Darmaine. Minut huomattiin, enkä ehtinyt kuulla sanaakaan keskustelusta. Sinitukkainen katosi nopeasti sen jälkeen kun oli sanonut jotakin Ardenilla. Vilkaisin nopeasti mustaksi peuraksi muuntautunutta tyttöä joka ei vilkaissutkaan minua.

‘’Yritä hillitä tunteitasi, teini.’’ Hymähdin Ardenille joka tuijotti minua tovin hiljaa, huokaisten syvään ja hymyili sitten. Hän ei osannut olla minulle vihainen, vaikka siitä huolimatta hän näytti hyvin surulliselta aina kun katsoi minua silmiin.
‘’Onko se noin selvää?’’ Pikkuveljeni mutisi hiljaa siirtäen hiuksiaan pois silmiltäni. Pieni puna kohosi pojan poskille ja hymy ylettyi korviin asti.
‘’Tunnen sinut tarpeeksi hyvin.’’ Kohautin olkapäitäni ja käänsin katseeni hetkeksi muualle. Tunsin Ardenin kevyen kosketuksen päälaella joka sai katseeni kääntymään takaisin mustahiuksiseen poikaan jolla oli leveä hymy kasvoillaan.
‘’Menehän siitä.’’ Kiharapää virnisti ja nyökkäsin pienesti jatkaen matkaani lähemmäs muita ihmisiä. Pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja käänsin katseeni poikaan - katseeni oli vakava.
‘’Muista Arden, että täällä on kuuma.. Metsäpalot eivät ole harvinaisia.’’ Tokaisin kolkosti vilkaisten metsää joka tuntui kuhisevan sillä hetkellä elämää; ei merkkiäkään vaarasta.
‘’Sinun tässä pitäisi varoa niitä.’’ Pikkuveljeni naurahti välinpitämättömään sävyyn ennen kuin katosi metsään kettuna. Pyöräytin silmiäni. Ei Arden tietenkään uskonut minua.

Istuin tovin viileässä aulassa sen kummemmin tekemättä mitään. Nojasin seinään katse suunnattuna kattoon ja suorastaan tyly ilme kasvoilla. Siitä huolimatta kuulin askeleita ja vierelleni oli ilmestynyt tyttö. Soin nopean katseen pari vuotta nuoremmalle ja etsin sitten kaveriporukkaa johon hän kuului. Ei ollut vaikea arvata kenen piiriin tyttö kuului, koska hänen kaverinsa vilkuilivat minua kuiskien.
‘’Hei, olen Lilya.’’ Ruskeatukkainen tyttö ojensi kätensä kätelläkseen. Tuijotin tovin tytön ojentamaa kättä ja käänsin sitten suorastaan välinpitämättömästi katseeni tämän ohitse. Tyttöä asia ei näyttänyt sen suuremmin häiritsevän, koska hän jatkoi puhumista, ‘’Olen huomannut, että sinulla ei näytä olevan tyttöystävää.’’ Pari vuotta nuorempi ja todella itsevarma sekä suorasukainen. Suorastaan ärsyttävä.
‘’Olen kiinnostunut yhdestä toisesta.’’ Tokaisin vilkaisten naisen alkua, jonka kasvoilta pakeni nopeasti väri. Halusin nopeasti eroon hermoja raastavasta tytöstä, mutta tämä ei tuntunut luovuttavan.
‘’Mutta olet vielä vapaata riistaa.’’ Lilya virnisti ja sai minut kiristelemään hampaitaan. Kuinka tyhmä voi toinen olla? Kiimaiset tytöt nyt tosin olivat omaa luokkaansa.
‘’Voisitko jo painua helvettiin siitä?’’ Ääneni kylmyys vihdoin tehosi ja tyttö käänsi minulle selkänsä tietäväinen hymy huulillaan. Voi helvetti, miksi en saanut olla rauhassa. Kiusaisivat Luciania mieluummin kuin minua.

Pian aulaan ilmestyi vanhempi naishenkilö suorastaan paniikissa huutaen metsäpaloa. Siinä missä muut pakenivat oitis huoneistoihinsa tai jäivät aulan perimmäisiin kulmiin kuin peläten itse Paholaisen saapumista Usvakartanoon, niin minä muistin Ardenin. Nousin nopeasti jaloilleni ja juoksin isoista ovista ulos väen yrittäessä päästä sisään. Kukaan ei yrittänyt estää minua, ei huutanut nimeäni paniikissa tai jäänyt edes ihmettelemään asiaa. Kukaan ei aikonut jäädä kaipaamaan minua jos nyt kuolisin tuleen. Pysähdyin vähän matkan päähän ja tuijotin ympärilleni kuin etsien jotain. Sankka savuverho ja liekehtivä tulimeri olivat kaikessa pelottavuudessaan myös kaunis näky. Kuumuus pyöri ympärilläni, mutta liekit eivät tavoittaneet minua. Siinä oli jotain lumoavaa, mutta kaikki se kesti vain hetken. Metsästä aukiolle kompuroi tuttu tyttö kaatuen maahan. Minulla kesti pari sekuntia prosessoida asia, kunnes syöksyin lähemmäs. Huomioni osui ensiksi kuitenkin mustaturkkiseen kettuun, jonka sydämenlyönnit näyttivät aivan liian hitailta.

‘’Eieiei..’’ Suustani karkasi pieni, epätoivoinen vinkaisu ja hetken päästä olin niin lähellä shokkia, että vain tahdonvoima piti minut kasassa päästämättä lävitse edes vihaa - minun täytyi toimia järkevästi ja saada kaksikko pois läheltä nälkäisiä liekkejä. Saatoin lähes kuulla tytön sydämenlyönnit; ne olivat vahvat kaikesta huolimatta. Liekit olivat saaneet otteen vaatteista, mutta suuria vaurioita en nähnyt. Nostin kevyen, pienen ketun hampaisiini vain hetkeksi, jotta sain Darmainen syliini. Tilanne saattoi näyttää hyvin huvittavalle, mutta kukaan ei ollut nauramassa. Kaikki olivat niin huolissaan itsestään. Tytön ollessaan sylissäni niin hellästi laskin Ardenin tytön syliin. Minun oli päästävä pois täältä; kuumuus teki tehtävänsä jopa minuun ja sai suorastaan juoksemaan aulan oville. Tiesin, että oven avaaminen tulisi olemaan hyvin työlästä jos en saisi apua muilta muodonmuuttajilta. Vilkaisin Ardenia.
‘’Et saa jättää minua..’’ Murahdin hiljaisesti, jopa jokseenkin vihaisesti. En voinut syyttää ketään metsäpalosta, en voinut purata vihaani kehenkään. Koputin oveen ja hetkeen kukaan ei avannut, kunnes vanhaksi luonnehdittu nainen raotti oveaan kasvot muuttuen entistä kalpeimmiksi nähdessä Darmainen.

‘’Onko.. onko hän elossa?’’ Nainen kysyi heiveröisesti vilkaisten tyttöä. Nyökkäsin ja työnnyin sisälle joka sai naisen sulkemaan nopeasti ison oven. Lähdin nopein askelin kohti portaita ja nainen tuli kulkemaan vierelleni. Hiljaa mielessäni kiitin, koska en todella osannut hoitaa muita kuin itseäni - huonolla tavalla.
‘’Autan sinua.’’ Vanhempi rouva hymyili pienesti ja nosti Ardenin heiveröisen ketun ruumiin syliinsä. En voinut olla tuntematta pistoa sydämessäni naisen silittäessä tuhkaista turkkia luisilla sormillaan, ‘’Olen Aldyth ja sinä Azrael, tämä pienokainen on veljesi - eikö?’’ Naisen ääni oli rauhoittava, pehmeä ja siinä oli jotakin tuttua. Kuin olisin puhunut äidilleni.
‘’Hän on Arden.’’ Mumisin hiljaa, pitäen itseäni väkisin kasassa. Aldyth vilkaisi minua ruskeat silmät huolesta huolimatta ystävällisinä. Kävelimme nopein askelin huoneistooni. Vein Darmainen omaan sänkyyni ja odotin Aldythilta käskyjä kuin sotilas konsanaan. Nainen oli laskenut pienen ketun Ardenin sängylle ja näytti pohtivan asiaa hetkisen.

‘’Hae vettä - paljon. Saat herättää Kreivin tyttären. Minä yritän saada tämän pikkuisen virkoamaan.’’ Kumpikaan meistä ei tuntunut muistavan itse Kreiviä, joka oli varmasti suunniltaan huolissaan kun oma tytär oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja metsä oli ilmiliekeissä. Kreivi oli kuitenkin murheista pienin. Nopein askelin poistuin huoneistosta ja aloin koputtamaan oviin saadakseni ihmisiltä vettä; ulos lähteminen ei tullut kuuloonkaan ja kauas en halunnut poistua. Sain kuin sainkin vettä muilta ja päädyin yhdistelemään vesisaaveja. Kymmenen minuutin kiertelyn jälkeen palasin kaksi saavillista puhdasta vettä mukana Aldythin luo. Nainen otti toisen saavin ja vilkaisi sitten ympärilleen.
‘’Riisu paita yltäsi, käytän sitä liinana.’’ Aldyth sanoi yhtäkiä ja nyökkäsi kohti valkoista kauluspaitaa. Ajattelematta asiaa sen enempää niin avasin kolme ylintä nappia ja vedin paidan yltäni ojensaen sen sitten naiselle joka repi siitä pari pitkää suikaletta. Hän ojensi yhden minulle.
‘’Laita tällainen kastettuna tytön otsalle.’’ Nainen selitti ja hätisteli minut sitten matkoihini. Astelin käsissäni saavi ja paidasta revitty valkoinen liina huoneeseeni sinihiuksisen tytön luokse. Polvistuin hänen vierelleen ja kastelin liinan viileässä vedessä. Laskin sen Darmainen otsalle kuten Aldyth oli neuvonut. En tiennyt mitä tehdä, en ollut koskaan joutunut huolehtimaan muista tällä tavalla. Päätin lopulta kaataa pienen määrän vettä tytön kasvoille. Huomasin miten tytön sydän alkoi lyömään yhtäkkiä kuin saaliseläimellä konsanaan. Darmaine alkoi yskimään ja silmät avautuivat nopeasti. Nousin varovasti ylös tytön viereltä.

‘’Etsin sinulle vaatteita, omasi on.. melkoisen huonossa kunnossa.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, edelleen pidin muurin visusti ylläni. Ei turhia hätääntymisiä. Kaikki olivat hyvin. Otin kaapista ison, mustan hupparin ja laskin sen sängylle tytön vierelle. Tytön housut olivat olleet paremmassa kunnossa kuitenkin kuin paita, joten uskoin tytön selviävän hupparillani ainakin siihen asti kuin pääsi isänsä hoiviin. Tungin kädet taskuihini ja poistuin huoneesta Aldythin luokse joka hääri Ardenin ympärillä.
‘’Darmaine heräsi, mutta Arden näyttää olevan paljon vakavammin loukkaantunut. Minun täytyisi saada Arden muuttumaan ihmiseksi, mutta en tiedä miten.’’ Aldyth henkäisi tuijottaen epätoivoisesti kettua ja sitten minua. Nyökkäsin hitaasti.
‘’Äkillinen kipu on ehkä nopein tapa..’’ Totesin yhtäkkiä ja vilkaisin takajalkaa joka näytti olevan pahastikin loukkaantunut. Purin hampaat yhteen ja mutisin vaimean anteeksipyynnön. Laskin käteni ketun jalalle ja puristin. Kaikki tapahtui kuin hujauksessa ja pian edessä makasi niin tuhkan kuin haavojen peitossa oleva nuorukainen.
‘’Pahempaa kuin osasin arvata..’’ Aldyth henkäisi hiljaa ja hätisteli minut kauemmas, koska hän ei pitänyt ilmapiiristä jonka loin - olinhan minä edelleen lähellä shokkia. Vanha nainen alkoi pesemään kaikkea sitä likaa ja verta pojasta samalla kun minä yritin saada tunteeni kasaan. En itkisi - en todellakaan. Astelin omaan huoneeseeni ja seinän viertä pitkin valuin maahan haudaten käteni. En kiinnittänyt huomiota edes siihen, että oliko Darmaine sängylläni enää vai ei. Tuntui kuin kaikki ympäriltäni olisi vain kadonnut, en pystynyt pitämään ajatuksiani kasassa. En tunteita piilossa. Minua pelotti.

Vastaus:

Sä näköjään tykkään A:lla alkavista nimistä :D

Mut ai että tää oli kyllä herkkua. Azraelin mieli toimii niin jännästi, että haluan porautua sen päähän syvemmälle. Pakko myöntää että välillä on vaikee tietää miten se reagoi joihinkin asioihin, se on niin arvaamaton.
Olit saanu tosi kivasti tän tarinan toimiin ja vaikka kaikki tapahtu vähän nopeasti, ei se silti ollu liian sekava. Jotain jäin taas kaipaamaan, mutta en kyl osaa yhtään sanoo mitä. Tää vei niin mukanaan ja olisin halunnu enemmänkin!
Muutamia hassuja virheitä siellä täällä, ei mitään vakavaa. Ei ainakaan mun lukukokemusta hirveesti häirinnyt.

Pisteitä tulee 17 p.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

15.06.2018 02:15
Luku 5 → Kallisarvoinen veli

Suoraan sanottuna heräsin vitutukseen. Vitutuksen aiheuttajana oli kukas muukaan kuin rakas pikkuveljeni. Pojankloppi seisoi yläpuolellani vesikannu täynnä kylmää vettä aseteltuna kasvojani kohden. Liuta kirosanoja karkasi huuliltani, mutta oli jo liian myöhäistä. Vesikannullinen suorastaan jäätävää vettä tippui ylleni kastellen minut hetkessä. Samalla sekunnilla onnistuin manaamaan Ardenin helvettiin.
‘’Saatanan vintiö..’’ Ärisin lopuksi nousten nopeasti sängystä ja tavoitellen kiharatukkaista poikaa. Sain juuri ja juuri tartuttua pojan paidasta ja hetkessä pojanklopin pää oli vesiämpärissä. Nyt oli Ardenin vuoro kiroilla, mutta onnekseni en kuullut sitä kovinkaan hyvin kiireessäni. Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni; mustan t-paidan, farkut ja maihinnousukengät. Olin jälleen kerran pukeutunut täysin mustiin, mutta minua asia ei haitannut juuri ollenkaan. Märät lakanat ja muut petivaatteet päätin laittaa huoneiston eri pinnoille kuivumaan Ardenin kulkiessa perässäni kuin koiranpentu konsanaan. Vihdoin sain kaiken vaihdettua ja minun vilkaistessa ulos ikkunasta niin päätin samantien lähteä kävelemään. Tarvitsin raitista ilmaa.

‘’Tule.’’ Tokaisin pikkuveljelleni ja astelin ulos huoneistosta katsomatta taakseni. Ovi kuului menevän lukkoon ja se riitti minulle; Arden oli tulossa mukaan kuten olin pyytänyt. Mitä lähemmäs aulaa ja ulkoilmaa pääsin, sitä nopeimmiksi askeleeni kävivät. Mitä useammin kävelin aulan poikki kohti vapautta, sitä useammin tunsin olevani jumissa. Se oli erikoinen tunne; kuin haluaisi pois, mutta samalla jokin pakottaisi jäämään. Vasta ulkona rauhoitun todella ja hetken odotettua pikkuveljeni pörröisellä hiuspehkollaan ilmaantui luokseni.
‘’Minne menemme?’’ Arden kysyi, kun lähdimme kulkemaan rauhallisesti kohti metsää. Osasin suunnilleen suunnistaa määränpäähän, olinhan käynyt siellä joskus isäni kanssa. Vilkaisin Ardenia pienesti virnistäen.
‘’Näet sitten.’’ Myhäilin pinkaisten sitten juoksuun. Metsän rajalla muutuin ketuksi ja jatkoin matkaa rauhallisemmin jolkottaen. Ei minun kannattanut kuluttaa kaikkia energioita heti.

Hiljaisuutta kesti tovin; vain lintujen suloinen laulu ja eläinten tuottama ääntely kaikui metsässä. Taivaan peitti tiheä metsikkö, mutta paikka paikoin puut väistyivät ja pilvetön sinitaivas tuli esiin. Viileä, lähes kylmä viima puski paikka paikoin saaden kulkemisen vaikeutumaan. Ardenilla todella näytti olevan vaikeuksia yhä useammin, mutta kun tuuli rauhottui niin matkanteko helpottui. Olimme kulkeneet vasta hetken aikaa, emmekä olleet vielä edes puolessa välissä. Määränpää tuntui yhä kaukaisemmalta ajatukselta, mutta en halunnut kääntyä nyt. Tullessamme pienelle joen tapaiselle niin Arden muuttui oitis ihmiseksi kastautuen joessa kuin ei olisi ikinä ennen vettä nähnyt. Muutuin myös ihmiseksi, mutta kuitenkin rauhallisemmin. Kastoin kasvoni vedessä ja myös join virkistävän kylmää vettä. Punasilmäinen veljeni laahautui suorastaan vastentahtoisesti vedestä ja istui sitten aurinkoon kuivattelemaan.

‘’Oikeasti, minne olemme matkalla? Alan kyllästyä juoksemiseen.’’ Arden huokaisi hiljaisesti silmät kiinni. Auringon tuoma lämpö oli väsyttävää ja sen takia pitäydyin varjossa. En muutenkaan pitänyt auringosta; se oli aivan liian kuuma ja valoisa minun kaltaiselle olennolle.
‘’Surumetsään.’’ Vastasin puuhun nojaten, kädet ristittyinä rinnalleni. Myhäilin hiljaisesti pojanklopin reaktiolle. Hän ei ollut tottunut pitkiin matkoihin eikä minun seuraani ja reaktio oli myös sen arvoinen. Poika oli hyvin järkyttynyt asiasta.
‘’Sinne menee ainakin kaksitoista tuntia!’’ Arden henkäisi paniikinomaisesti. Virnistin kissamaisesti pikkuveljelleni ja käänsin selkäni hänelle. Pidin kaikesta huolimatta katseeni vielä tovin mustahiuksisessa nuorukaisessa.
‘’Saat sinäkin kuntoiltua.. Ja enää vain suunnilleen yhdeksän tuntia.’’ Virnistin vilkaisten taivaalle. Aamu oli väistynyt päivän tieltä ja olisimme vasta iltapäivällä surumetsässä. Olin oikeastaan jo kaivannut kyseistä paikkaa. Pikkupoikana oli pelännyt siellä oloa eikä ollut nähnyt kaikkea sitä kauneutta mistä isä oli puhunut. Tiesin, että tällä kertaa myös minä näkisin metsän sellaisena kuin se todellisuudessa oli.
‘’Ei helvetti..’’ Arden mutisi hiljaa, ‘’Ei kai tässä auta muu kuin jatkaa matkaa.’’ Kiharatukka huokaisi ja muuttui ketuksi lähtien hitaasti askeltamaan kohti surumetsää. Huvittuneena otin jälleen johdon matkanteosta.

Tovin saimme kulkea, kunnes kuulin Ardenin mahan murisevan. Kyllästynyt huokaus karkasi huuliltani, mutta samassa tunsin myös oman nälkäni yltyvän. Hetken äänettömän pohdinnan jälkeen päätimme metsästää itsellemme syötävää. Minä sain kiinni rusakon, kun taas Arden sai jonkin sortin myyrän. Aterioimme kaikessa rauhassa auringon kadotessa pilviverhon taakse. Kun olimme saaneet syötyä kaiken niin jatkoimme. Nyt matkanteko oli muuttunut hitaammaksi, johtuen juuri syödystä ruuasta. Väsymys painoi silmäluomia kiinni, mutta jalat liikkuivat eteenpäin kuin muistuttaen, että nyt ei ollut aikaa nukkumiselle. Mitä lähemmäs määränpäätä pääsimme, sitä enemmän tunsimme energiaa saavamme. Päädyimme ottamaan pienen kilpailun. Juoksimme eteenpäin eläinten luomalla polulla rinnatusten kovempaa kuin pitkiin aikoihin. Matka taittui kilpaillen paljon nopeammin - olihan meillä silloin hauskaa. Sillä hetkellä en edes muistanut isääni, Kreiviä, Luciania saatika Darmainea. Silloin oli vain minä, veljeni ja ympärillämme oleva metsä. Hidastimme lopen uupuneina yllättävän suurella joella. Istahdin maahan tasaten hengitystä, veljeni piehtaroidessa kauniin vihreällä nurmikolla.

‘’Meidän täytyy uida tuon ylitse.’’ Nyökkäsin kohti jokea vilkaisten sitten huohottavaa kettua vierelläni. Musta eläin näytti niin väsyneeltä, että tiesin jo silloin joen ylityksen vievän loputkin voimat pienemmästä ketusta. Myhäilin hiljaisesti, ainakin Arden tulisi nukkumaan hyvin kun pääsisimme takaisin omiin sänkyihimme. Jo pelkkä ajatus siitä sai jaksamaan. Pakotin itseni ja samalla myös veljeni ylös.
‘’Olemme tulleet tänne asti, jaksamme vielä.’’ Tokaisin ja astuin veteen. Viileä vesi kirkasti ajatukset ja hetken päästä olin kastautunut kokonaan. Uin pitkin vedoin joessa, jonka virtaus tuntui vain yltyvän hetki hetkeltä. Saatoin käyttää jokaisen voiman hivenen joen ylitykseen ja virtaa vastaan taistelemiseen, että kun pääsin vastarannalle niin vain lysähdin maahan makaamaan. Arden tuli vasta puolessa välissä ja antoi virtauksen heitellä itseään miten tahtoi. Se oli osasyy sille, miksi valpastuin nopeasti. Toinen syy toki oli se, että mitä nopeammin pääsimme surumetsään niin sitä nopeammin saatoimme lähteä kotiin ja päätyä omaan sänkyyn. Jouduin repimään Ardenin pois vedestä ja auringon kuivattua mustat turkit niin olimme vielä tovin joella juoden ja vain nauttien ulkoilmasta. Iltapäivä oli jo pitkällä kun vihdoin jatkoimme matkaa. Päätyisimme kotiin varmasti vasta seuraavana päivänä. Viimeiset kilometrit taittuivat hyvinkin verkkaiseen tahtiin, vaikka molemmat meistä olivatkin hyvin väsyneitä. Kun vihdoin surumetsä häämötti edessämme niin koko matka tuntui niin uuvuttavalle, että mieli teki vain jäädä siihen paikkaan nukkumaan. Siitä huolimatta hätistelin Ardenin ylös ja matkanteko läpi surumetsän alkoi.

Heti kun astuin ihmismuodossa tummaan, varjojen täyttämään, mutta siitä huolimatta pelottavan kotoiseen metsään jossa ei yksikään eläin laulanut. Oli hiljaista, vain kylmyys oli kietonut viittansa ympärilleni. Tuuli tuntui kuiskivan nimeäni ja mitä syvemmälle metsää kuljin niin sitä vaikea kulkuisemmaksi sekä pimeämmäksi metsä kävi. Mieleeni muistui isän ja minun retki metsään. Pelkäsin silloin todella paljon; kaikki se pimeys oli minulle niin uutta ja vierasta. Minulla oli naiivi käsitys maailmasta, mutta kaikki se lapsenomaisuus kariutui pois isäni käsittelyn jälkeen. Millainenkohan olisin nyt - tällä hetkellä - ilman isääni ja tämän rajua koulutusta? Tuskinpa ainakaan tällainen. Ilta teki tuloaan ja loi tietynlaista aavemaisuutta tunnelmaa lisäämään. Joku tuntui tuijottavan ja tarkkailevan askelia. Yhtäkkiä tunsin Ardenin tarttuvan käteeni ja suorastaan liimautuvan selkääni kiinni.
‘’Aivan kuin joku tuijottaisi..’’ Pikkuveljeni henkäisi aivan lähellä minua saaden sävähdyksen kulkemaan kehossani. Arden aisti saman kuin minä. Muistot palasivat mieleeni minun kulkiessa yhä eteenpäin. Tiesin, että surumetsä oli ollut aina tällainen; pimeä, pelottava ja suorastaan vaaniva. Kuin puut pitäisivät sinua silmällä ja kuiskisivat synkimpiä salaisuuksia. Tietäisivät sinusta kaiken. Yhtäkkiä tajusin seisovani aivan vuoren edessä.
‘’Muuri.’’ Henkäisin lähes samaan aikaan Ardenin kanssa. Kuljetin katsettani vuoren seinämää pitkin ylös asti, mutta vastaan tuli kuitenkin vain kasoittain puita tukkien näköyhteyden. Kirosin asiaa hiljaa mielessäni.

‘’Eiköhän ole aika palata kotiin.’’ Hymähdin hiljaisesti pikkuveljelleni joka liikahti vihdoin kauemmas selästäni. Ardenin kanssa sain olla eri tavalla kuin muiden. Jopa Lilith tuntui välillä kaukaiselta, mutta Arden ei koskaan. Se oli minusta outoa; kuin hän olisi ollut varjoni. Minun pienen pieni enkeli olkapäällä; kaiken hyvyyden lähde. Oikean polun valitsija. Huokaisin hiljaa ja lähdin kuljettamaan niin itseäni kuin kiharatukkaa surumetsän poikki. En enää huomioinut outoa tunnetta, en pelottavan hiljaista metsää joka ympäröi minut. Halusin vain saada Ardenin mahdollisimman kauas tästä paikasta. Saatoin itse palata sinne vielä, mutta en toisi pikkuveljeäni mukanani. Kaikki väsymys tuntui hävinneen ja vain jaloissa oleva kipu pysyi minussa; nyt ainoa asia mielessäni oli Linna. Lähin paikka joka muistutti etäisesti kotia. Jolkotimme rauhalliseen tahtiin joelle, jonka virtaus sai minut huolestumaan. Kaikesta huolimatta pääsimme toiselle puolelle minun avustaessa Ardenia. Matkaa jatkettiin nyt uudenlaisella energialla. Tähtitaivas tuikki kirkkaana yläpuolella ja pienet yöllä liikkuvat nisäkkäät tulivat koloistaan esille. Kilttinä isoveljenä päätin metsästää myös pojanklopille yöpalaa jotta jaksoimme loppumatkan täysillä. Kenties aamulla olisimme jo Linnassa nukkumassa. Arden suorastaan hotki ruokansa eikä malttanut millään odottaa minua. Parinkymmenen minuutin tauon jälkeen matka jatkui ja tällä kertaa juosten. Öinen metsä oli täynnä vaaroja; karhuja, susia.. Kaikkea suurta ja nälkäistä jonka takia oli hyvä pysyä liikkeessä.

Kirkas tähtitaivas ja suuri kuu näyttivät tietä kotiin. Hetkeksi jäin ihastelemaan taivasta joka sai mustan turkkini hohtamaan sinisenä ja punaiset silmäni tuikkimaan. Rakastin raikasta yöilmaa, yön kauneutta ja hiljaisuutta. Tuntui kuin koko luonto olisi yhtäkkiä vaipunut uneen, ei edes pieniä jyrsijöitä rapistellut pusikossa. Viileä tuuli puhdisti mieleni jälleen kerran. Surumetsässä olin ajatellut harvinaisen paljon Ardenia ja isääni, mutta nyt tuntui kuin kulkisin horroksessa. En tuntunut ajattelevan mitään; en kuluvaa aikaa, muodonmuuttajia tai kuolemaa. Suustani karkasi vaimea huokaus. Ajattelin aina kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää synkkyyttä; se oli niin lopullista. Ajatus oli monella tavalla tunteita herättävä. Olin niin syventynyt ajatuksiini, että olin törmätä Ardeniin joka oli pysähtynyt eteeni.
‘’Katso, aamu..’’ Mies henkäisi ihmismuodossaan. Ja oikeassa hän oli, aamu todella teki tuloaan. Taivas oli muuttumassa hiljalleen kauniiksi väriloistoksi ja olimme jo lähellä Linnaa. Pelkkä ajatus sai vauhdin kiihtymään. Enää hetki ja olisimme lämpimässä nukkumassa. Se oli syy, jonka takia lähdimme juoksemaan kilpaa. Väsymys ei enää pidätellyt meitä, kun kiisimme läpi tutun metsikön; yli purojen ja kaatuneiden runkojen. Enää oli vain ajatus lämpimästä sängystä.

Viimeiset metrit menivät kuin siivillä ja aamu tuntui vain pitkittyvän. Ensimmäiset aamuvirkut olivat jo nousseet aamuaskareilleen ja lapset leikkivät pihamaalla jahdaten toisiaan. Meidän tuloa ei kuitenkaan jätetty huomiotta - tai lähinnä minun tuloa. Muutuin ihmismuotoon ja tajusin nopeasti, että miltä näytin; hiukseni olivat normaalia sotkuisempina ja kasvoiltani löytyi likatahroja. Näytin ennen kaikkea lapselta ja myös silmäni tuntuivat loistavan ilosta kuin pikkupojalla konsanaan. Pitkät retket kaukana kaikesta tutusta tekivät aina hyvää. Kävelimme Ardenin kanssa aulan poikki portaikolle ja ajattelin saavani palata rauhassa omaan huoneistooni, mutta kuin tilauksesta ohitseni vaappui Darmaine pieni ruskea kori kädessään. En pystynyt ajoissa pyyhkimään hyvän olon tuomaa hymyä kasvoiltani joten päätin jättää hyvin harvinaisen hymyn kasvoilleni ja soin tytölle kirkkaan, ilosta tuikkivan katseen jossa ei ollut häivähdystäkään kylmyydestä. Kuljin viimeiset portaat juosten ja käytävä meni Ardenin kanssa kilpaillen. Vasta huoneistoon päästyä tajusin, että jouduin laittamaan kuivat petivaatteet takaisin sänkyyn ja väsymys palasi kuin taikaiskusta. Saatoin kiittää onneani, että Arden suostui auttamaan minua ja pääsin hyvän tuoksuisiin lakanoihin käpertymään sikiöasentoon. Oikeastaan heti kun suljin silmäni niin ajauduin unten vieraille maille.

Vastaus:

Mmmm *nyökyttelee päätään hyväksyvästi*

Kyl vaan, tää oli oikein hyvää vaihtelua myöskin. Ihan hyvin olit saanut ajan kulkeen, eikä tullu luettaessa tylsää. Vähän jäin kyseenalaistamaan sitä miks pojat lähti Surumetsään ja kävi vaan kääntymässä siellä. Azrael on kyllä sellanen et se saattaa lähtee ilman mitään syytäkään matkalle, mut senkin olis voinu sanoo. Ja olisin toivonu enemmän tapahtumaa kun pojat oli perillä.
Muutama kirjoitusvirhe ja hassu lauserakenne löytyi. Ja ainakin yhessä kohassa teit taas sitä että toistit samoja sanoja peräkkäisissä lauseissa, se tekee tekstistä vähän tönkköö.

Mut loppu oli oikein hyvä, siitä pidin eniten. Myös toki siitä että sait hyvin Azraelin ajatuksia tuotua esille. Mut loppu kulki melki itsestään.
Pisteitä täältä tulee 16.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

13.06.2018 22:33
Luku 4 → Arthurius

Puristin nyrkkini yhteen tuntiessa tummanpunaisen veren tipahtelevan käsistä. Tumma katseeni oli jäänyt kiinni tyhjyyteen; en kohdistanut katsettani mihinkään. Kukkaniitty ympäröi minut, puron solina kuului rauhalliseen tahtiin viereltäni ja kirsikkapuiden vaaleanpunaiset kukat kulkivat tuulen mukana ohitseni; tarrautuivat hiuksiini ja vaatteisiini. Paikka toi mieleeni Jayen. Kauniin naisen, rakkaan siskoni. En voinut olla ajattelematta, että mitä jos isäni Arthurius olikin tappanut hänet? Ajatus siitä sai veren virtaamaan käsistäni entistä voimakkaammin. Samalla sekunnilla muistin Reuben Blackin. Hän oli verrannut minua isääni. Minä tosin muistutin isää - lähinnä luonteeltani. Ulkoisesti olin enemmän äitini, vaikka isällä olikin punaiset silmät ja arpi kasvoissa. Siitä huolimatta syytös oli hyvin julma, verrata nyt suorastaan viatonta lasta murhaajaan. Kohotin käteni kasvojeni eteen tarkistaakseni vauriot. Käsieni veri oli tahrinut myös ranteeni, että maassa olevat kauniin valkoiset kukat. Tovin tuijotin kukkia, jotka muistuttivat minua niin paljon Jayesta. Muisto satutti minua niin paljon, että jouduin suorastaan repimään katseeni että ajatukseni pois muistosta. Astelin rauhallisin askelin purolle, jonka viileässä vedessä pesin veren käsistäni. Katsoin hetken veren kulkua, ennen kuin nousin samalla kuivaten käteni mustiin housuihin tuntien veden kosteuden iholla. Heittäydyin istumaan kukkaniitylle ja pehmein, varovaisin ottein aloin tekemään punavalkoista kukkaseppelettä.

Kukkaseppele valmistui ja vaihdoin kuihtuneen seppeleen uuteen. Polvistuin puron ylle ja laskin kuihtuneen seppeleen veteen. Nopeasti vesi lähti kuljettamaan kuihtuneita kukkia eteenpäin, jonnekin sellaiseen paikkaan johon minulla ei ollut asiaa. Vilkaisin käsiäni huomatakseni verenvuodon palanneen. Hiljainen huokaus karkasi huuliltani, ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin Linnaa kohti. Askeleeni olivat rentoja, mutta jos katsoi tarkkaa niin niissä saattoi näkyä jäykkyyttä. Mitä lähemmäs Linnaa pääsin, niin sitä nopeimmiksi askeleeni yltyivät. Pysähdyin aloilleni vasta kun seisoin niin lähellä Usvakartanoa erottaakseni ihmiset pihamaalla. Lähes jokainen oli tuttu näky ja pian tunsin sisälläni hiipivän, pahaa tarkoittavan ahdistuksen kuristavan kurkkua. Linna voisi olla minun, minä voisin johtaa Linnan muodonmuuttajia. Se olisi mahdollista. Minun ei tarvinnut kuin saada muut puolelleni tai tapettava Reuben Black.

Ei, minä en ollut isäni. Minun ei tarvinnut tappaa. Minä en tarvinnut johtajuutta. En osannut huolehtia edes itsestäni. Inhosin ajatuksiani, miten saatoin olla niin julma? Kaikesta huolimatta ajatus Reubenin kuolemasta pyöri mielessäni senkin jälkeen kun olin poistunut varjoista muiden muodonmuuttajien keskuuteen. Toinen nimi ilmestyi synkkään ajatusten virtaan; Lucian Grey. Hänen kuolemansa oli houkuttelevampi kuin kenenkään muun. Hän oli niin täydellinen, komea ja kaiken lisäksi oikea kullannuppu vanhemmilleen. Kuin ajatukseni olisivat kutsuneet itse kullannupun luokseni, nimittäin ruskeaverikkö asteli minua kohti askelin, jotka muistuttivat minua hyvin paljon lapsen askelista - iloisen lapsen. Niissä oli hypähtelevä sävy ja huulilla riemastunut hymy. Siitä huolimatta miehen hymy pyyhkiytyi pois hänen astuessa eteeni.

“Darmaine mököttää sinulle.” Lucian hypähteli päkiöillään aavistuksen keinuen edessäni - ärsyttävän lähellä. Tungin kädet taskuihini peittääkseni niin veriset kädet kuin ärtymyksen. Kohautin olkiani välinpitämättömästi. Yksi asia oli varmaa: minua ei voinut vittuakaan kiinnostaa. Annoin asian loistaa kasvoiltani. Ärtymykseni johtui vain Lucianin näkemisestä; ylipirteä hymy ja ainainen iloisuus.
“Selvä.” Totesin rauhalliseen sävyyn ja ohitin miehen jatkamalla matkaa kohti tuttua paikkaa. Askeleeni olivat muuttuneet Lucianin saapumisen johdosta; halusin kauas miehestä. Niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Kuljin Linnan pihan poikki vain vilkaisten ympärillä olevia olentoja. Viattomia lapsia ja valehtelevia aikuisia, nuoria jotka eivät kunnioittaneet vanhempiaan. Niin paljon muodonmuuttajia. Päädyin Linnan aulaan, josta löysin puisten laatikoiden pinon. Istuin tyhjälle pinolle roikottaen toista jalkaani niin, että se osui lähes maahan. Nojasin kylmään kiviseinään ja annoin punaisten silmieni kylmän katseen kulkea ihmisistä toiseen. Mitä isäni oli nähnyt muodonmuuttajia katsoessaan? Alamaisia, kansalaisia vai kenties syöpäläisiä - tapettavaksi uhrattavia rottia? Minä en nähnyt mitään, kukaan ei ollut toistaan parempi. Olin niin keskittynyt arvoimaan Linnan asukeita, että en kuullut lähestyviä askelia ennen kuin tulokas huusi nimeäni.

“Azrael! Katso mitä löysin!” Arden juoksi minua kohti kiharat lainehtien kuin valtameri ja silmät tuikkien kuin tähtitaivas. Poika pysähtyi eteeni ja katsoi minua hymy huulillaan. Pörrötin pojan hiuksia huomaamatta heti esinettä hänen käsissään. Käänsin huomioni takaisin olentoihin; lähinnä tyttöporukkaan joka kuiski jotakin vilkuillen välillä meitä kohti. Huomasin Ardenin näyttävän minulle löytämäänsä esinettä.
“Puukko..” Tokaisin sivusilmällä vilkaisten, “Isän puukko.” Jatkoin lausetta katsoen puukkoa uudelleen. Tällä kertaa tutkien katseellani; tunnistin puukon samantien. Olihan samaisella kirotulla puukolla oli tehty minun arpeni. Ikuinen muistutus, kipu ja nöyryytys. Äitini itkun sekaiset huudot, Ardenin itkeminen. Pelkkä ajatus tapahtuneesta satutti, sai katseen kääntymään vaistomaisesti pois. Arden kaikesta huolimatta ojensi puukon minulle.
“Ole hyvä." Pikkuveljeni hymyili ojentaen terävän esineen minulle. Otin sen varovasti käsiini ja tutkin sitä. Puukon kahvan koristelu oli hyvin yksityiskohtaista ja kaunista; kukkia ja pieniä jalokiviä - rubiineja. Hiljainen huokaus karkasi huuliltani.
“Kiitos.” Kiitin hiljaa sinisten hiusteni lomasta, pieni hymynhäive huulilla. Kohotin katseeni vain aavistuksen katsoakseni pikkuveljeäni silmiin. Taputin hänen päätään ja vilkaisin vielä kertaalleen tyttöjä, jotka eivät tuntuneet saavan silmiään irti Ardenista. Tuhahdin ärtyneesti ja häädin pikkuveljeni ulkoilmaan kavereiden seuraan, pois kiimaisten teinityttöjen näkökentästä.

Otin puukon jälleen esille ja jatkoin sen tutkimista, samalla pidellen toisen käteni etusormea terällä. Puukko pyöri käsissäni suorastaan kauniisti. Nostin katseeni aseesta portaisiin ja hymähdin hiljaisesti kun näin tutun hahmon tulevan alas portaista. Lopetin hetkeksi puukon kanssa leikkimisen vain jotta saatoin tuijottaa tulijaa silmiin. En suonut pienen pientä katsetta sinihiuksiselle tytölle, mutta hänen isänsä ansaitsi tummanpuhuvan katseen. Pieni, katkeransuloinen virne kiiri huulilleni miehen vastatessa katseeseen. Mies tuijotti minua tovin silmiin, mutta siirsi hitaasti siniset silmänsä teräaseeseen. Hän kyllä tunnisti sen, tietysti tunnisti.

‘’Ah, Kreivi.. Onko tuttu?’’ Myhäilin huvittuneena hypäten laatikoiden päältä kivilattialle. Mies oli suorastaan jäätynyt tuijottamaan asetta. Tiesimme molemmat, että isäni oli tappanut aseella monia viattomia. Jopa Kreivin läheisen ystävän. Oli varmasti shokeeraavaa nähdä tuttuakin tutumpi ase ja sen pitäjänä pahimman vihamiehen poika. Vein aseen siitä huolimatta taskuuni ja kohautin olkapäitäni, ‘’Kunhan halusin tietää, että vieläkö muistat.’’ Hymähdin. Tarkoitin oikeastaan kahta asiaa sanoillani; niin teräasetta jolla oli tehty monia surmia kuin myös toimistossa sanottuja sanoja. Pystyin todella olemaan pahempi kuin isäni. Kuljin rauhallisin askelin Kreivin ohitse, mutta soin siitä huolimatta pitkän katseen Darmainelle ja pienen, lähes olemattoman hymyn ennen kuin hypin portaat ylös. En tiennyt ehtikö tyttö nähdä hymyäni, mutta siitä huolimatta Kreivin ilme oli ollut näkemisen arvoinen. Kuin hän olisi halunnut kuristaa minua, polttaa elävältä ja syöttää tuhkani koirille. Jo pelkkä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Tosin myös iloitsin asiasta; jos sain tunteita heräämään lyönti halun lisäksi Kreivissä niin olin onnistunut jossakin.

Viimeiset portaat ja käytävä meni nopeasti. Hetken päästä olin lukinnut itseeni pieneen, mutta harvinaisen mukavaan asuntoon. Kuljin huoneiston poikki sängylle johon istahdin. Vein puukon tyynyn alle ja kierähdin selälleni makaamaan katsoakseni tyhjää kattoa. Ulkoa kuului lintujen laulu sekoittuneena lasten kiljumiseen. Kuinka olisin toivonut olevani vielä lapsi. Niin viaton ja tietämätön. Kosketin kasvojani vasemmalla kädelläni; Kreivi ei ollut lyönyt minua kovaa eikä lyönnistä ollut jäänyt jälkiä. Onneksi ei, olisi ollut suorastaan häpeällistä saada Kreivin lyönnistä mustelma. Osasiko se vanhus edes tuottaa mustelmia? Itselleen ehkä, mutta tuskinpa muille. Vein käteni pääni taakse ja suljin hitaasti silmäni. Nautin hiljaisuudesta joka saapui rauhallisesti synkkään mieleeni pyyhkien suorastaan kaikki ajatukseni mielestäni. Se oli rentouttavaa; unohtaa ajatukset kuin kasvava lapsi lelut lelulaatikon pimeyteen. Hitaasti vaivuin uneen, joka kuljetti minua pitkin unten olemattomia maita - keksittyjä polkuja ja tuntemattomia olentoja.

Vastaus:

Oikein hyvä, oikein hyvä.
Tykkäsin tästä(kin) oikei paljon, varsinkin sen erilaisuuden takia. Tää kulki tosi hyvin ja rauhallisesti eteen päin, sait sen meneen tasasesti kulkemaan. Mukava saada Azraelista vähän herkkää puolta näkyviin myös, eikä aina sitä kylmää ja kolkkoo. Tarina oli ihanan raikas muihin verrattuna ja loppu ikään kuin nosti lukijan takas maan pinnalle, pois Azran synkistä ja herkistä ajatuksista, normaalin Azran arkeen.
Samaa kun sanoit mulle, sanon myös sulle, tästä puuttu silti se jokin mitä kaipasin. En tiiä mikä.

Pisteitä tulee 16 p.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

11.06.2018 00:21
Luku 3 → Kreivi

Minun lähtiessä peuran perään, en olettanut hänen kaatuvan ja loukkaavan sillä tavoin itseään. En tiennyt oikeastaan edes miten toimia, minä en osannut huolehtia muista. Siksi silloin kun katsoin naista silmiin ja tuijotimme hiljaisuudessa toisiamme niin saatoin vain ajatella, että mitä tekisin seuraavaksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi lopulta jäi auttaminen, ei tyttöä voinut siihenkään jättää kuolemaan. Ojensin naiselle käteni ja saatoin nähdä hänen hätkähtävän elettä. Kyllästymisen saattoi arvata äänestäni. Nousisi nainen nyt, kun kerta sai apua minulta. En toista kertaa auttaisi häntä. Sinihiuksinen tyttö seisoi kahdella jalalla, mutta hapuili selvästi otetta jostakin. Tiesin oikeastaan jo, että mitä tulisi tapahtumaan ja nopein refleksien ansiosta sain tytön kiinni ennen kuin mitään pahempaa ehti käymään. Yllätyin tytön lehahtaessa punaiseksi kasvoiltaan. Harva punastui minut nähdessään, mutta toisaalta.. Olin harvinaisen lähellä kreivin tytärtä. Seurasin punaisilla silmillä tytön liikehdintää. Ajatukseni harhailivat tovin, kunnes jälleen asettuivat. Mitä vähemmän aikaa olin kreivin tyttären kanssa, sitä vähemmän ongelmia sain aikaiseksi. Kohotin toista kulmaani tytön sanoessa, että lähti linnalle. Tuossa kunnossa? Pieni naurahdus meinasi karata huuliltani, mutta estin sen. Nainen esitteli itsensä Darmaineksi ja, koska en halunnut olla liian töykeä niin päätin esitellä myös itseni;

‘’Azrael.’’ Nimen esittäminen selvästi yllätti tytön. Helposti huomasin tytön kivut, mutta en sanonut mitään. Kuljin tytön vierellä musta nahkatakki lämmittäen kehoani. Saatoin välillä suoda nopean ja lyhyen katseen tytölle, mutta en sen enempää. Katse oli kuin tarkistus, että hän pysyi pystyssä omin voimin ja oli päällisin puolin elossa. Kuulin rapinaa sieltä täältä ja tajusin nälänkin olevan läsnä. Nautin hiljaisuudesta. Sain olla yksin synkkien ajatusteni kanssa, mutta aivan liian pian jo rasittavaksi käynyt seuralaiseni avasi suunsa. Vilkaisin naista kulmien alta. Kysymys oli kaikin puolin outo ja sai minut kohottamaan olkapäitäni. Jatkoin matkaa nopeuttaen askeliani. Mistä helvetistä minä sen tietäisin? En edes tiennyt, miksi olin lähtenyt naisen perään. Eihän naisenalku tuottanut muita kuin ongelmia. Käveleminen kesti kauan, mutta yllätyin kuinka sitkeä nainen oli. Hetki meni ja nainen lyyhistyi maahan. Vilkaisin häntä ja huokaisin hiljaa, huomaamattomasti. Kävelin naisen luokse ja tarkastin tilan; helvetin huono taisi olla ainoa sana joka kuvaili tilannetta.

‘’Sattuuko?’’ Tyhmä kysymys, kipu näkyi metrien päähän, mutta kysyin sen silti. Istuin vastakkaiselle puolelle polkua - kiven päälle katse pysyen tytössä. Tytön näsäviisas vastaus ei suinkaan lievittänyt tietynlaista ärtymystä. Kuitenkin yllättävän nopeasti nuori nainen yllätti minut antamalla luvan mennä. Jättäisinkö nuorukaisen tänne kärsimään oman onnensa nojaan? En todellakaan. Tytön tyhmyys huvitti minua, mutta samalla sai huokaisemaan ärtyneesti. Istuttua tytön vierelle ja naisenalun sulkiessa silmänsä lähes nukahtaen jokin alkoi häiritsemään minua. Vaimeat askeleet saivat minut nousemaan ylös nopeasti nyrkit valmiina. Se oli kuin automaattinen puolustusasento. Tytön yrittäessä pystyyn niin päätin auttaa hänet itse, aikailematta. Äänet kuuluivat muodonmuuttajalle - eikä kenelle tahansa vaan Lucian Greylle. Miehen huudosta välittämättä tunsin naisen pienen kehon selkääni vasten ja tietämättä syytä, niin pieni ja nopea puna käväisi kasvoillani. Harvoin tunsin ketään lähelläni. Se oli minusta uutta ja outoa.

Kuuntelin keskustelua tarkkaavaisesti eikä sillä hetkellä edes Lucianin syyttelyt satuttaneet minua. Siitä huolimatta murahdin mielenosoituksellisesti; niin tietysti, minähän olin tässä syypää eikä kömpelö tyttö. Pienimuotoinen hämmennys valtasi minut tytön puolustaessa, se oli outoa. Vilkaisin tyttöä takanani, mutta hän ei tuntunut edes huomaavan minua. Jokin kuitenkin muuttui kun Lucian uhkasi Darmainea isällä, kreivillä. Uhkaus sai kolkon naurahduksen karkaamaan huuliltani. Siitä huolimatta tyttö antautui Lucianille kuin lapsi konsanaan. Olisin saattanut hyväksyä sen, mutta tytön hiljainen anteeksipyyntö sai koko olemukseni muuttumaan. Hetkellinen lämpö oli kadonnut nopeasti kuin tuhka tuuleen ja tilalle oli tullut pohjaton kylmyys ja välinpitämättömyys niin tyttöä kuin kaikkea muutakin kohtaan. Katsoin Lucianin ohitse tämän mulkaistessa, mutta kun tyttö käänsi katseensa minuun niin surullisena ja katuvana - niin teeskentelevänä niin vastasin naisen katseeseen kolkosti ennen kuin käänsin hänelle selkäni lähtien kohti metsää. Mitä kauemmas kaksikko katosi, sitä nopeammaksi juoksuni kävi. Nopeasti musta kettu juoksi metsässä välittämättä enää mistään. Puiden oksat viilsivät vertavuotavia haavoja ja pienempiä naarmuja. Kipu sai kehoni reagoimaan adrenaliinilla ja se jos jokin sai minut juoksemaan vain entistä kovempaa.

Istuin Lilithin seurassa suorastaan ärtyneenä. Nainen oli hoitanut metsästä tulleet haavat yöllä palatessani kyselemättä sen suurempia. Ei häntä pahemmin kiinnostaneet seikkailuni. Suurikokoinen kissapeto loikoili vieressäni pitkin pituutta minun rapsuttaen häntä korvan takaa. Kissaeläin päästi suustaan kehräyksen tapaisen äänen laskien päänsä laiskasti syliini. En sanonut mitään pitkään aikaan, mutta jatkoin lähes automaattisesti silittelyä. Yhtäkkiä ilves murahti ja korjasi asentoaan; nopeasti tajusin, että olin lopettanut kissan silittämisen. Yhtäkkiä nousin ylös seisomaan, koska tunnistin mustahiuksisen miehen kulkevan lähemmäs meitä. Kissa vierelläni liikahteli vaivaantuneena muuttuen nopeasti ihmismuotoon. Tunsin miten nainen vieressäni liikahti puoliksi taakseni laskien päänsä aavistuksen alas kuin kunnioittaen, mutta samalla hän kohensi ryhtiään.

“Azrael Caucié.” Reuben lausui hitaasti, kuin nimeni olisi ollut myrkkyä. Vein luiset sormeni hiusteni lävitse ja heitin kasvoilleni välinpitämättömän katseen. Tiesin jo, että mitä asia koski; Darmainea. Minua vitutti oma tyhmyyteni. Miksi edes lähdin tytön perään? Olisin voinut antaa olla. Niin helposti, mutta toisaalta tyttö olisi varmasti kuollut itsekseen ja silloin olisin ollut myös syytettyjen listalla.

“Niin?” Päätin kysyä tylysti, keksimättä sen enempää sanottavaa. Tungin kädet taskuihin ja vilkaisin osittain takanani seisovaa naista joka tuijotti Reubenia jokseenkin murhaavasti. Lilith nousi varpailleen ja hänen huulensa hipaisivat korvaani kun hän kuiskasi;
“Sinähän pelastit sen pikkulutkan..” Lilith kuiskasi korvaani hiljaa vilkaisten minua sitten hyvin merkitsevästi. Murahdin naiselle siitä huolimatta ärtyneenä. Hetken nainen näytti hämmentyneeltä, kunnes tajusi. Nainen risti kätensä ärtyneesti.

‘’Tulet mukaani.’’ Mies tokaisi, kääntyi lähteäkseen ja asteli pari askelta eteenpäin, ‘’Lilith, sinä jäät tänne.’’ Kreivi ei edes katsonut kaunotarta kohti sen sanoessaan, mutta totta tosiaan; nainen oli liikahtanut viereltäni lähemmäs Reubenia.

‘’En jätä Azraelia sinun luoksesi.’’ Nainen naurahti kuivasti ristien kätensä rinnalleen tuijottaen Kreiviä suoraan silmiin. Minusta oli huvittavaa, että kaikkien pitämä Reuben oli suorastaan epäoikeudenmukainen minua kohtaan. Lähdin kulkemaan kreivin perässä joka oli selvästi tyytymätön lopputulokseen, että Lilith tulisi mukaan. Punatukkainen kaunotar hypähteli vierelläni virne huulillaan. Vilkaisin naista vierelläni sanomatta sanaakaan, mutta vitutuksen saattoi nähdä kasvoiltani. Saimme osaksemme paljon katseita; kreivi kulki edessämme kuin myrskyn merkki, Lilith hyppeli vierelläni ja minä näytin harvinaisen tympääntyneeltä. Linnan sisätilat tuntuivat vierailta, kuin en kuuluisi sinne. Se oli rauhoittava tunne; ei minun paikkani ollut muiden alistettavana. Valitettavasti nyt kuljin kreivi Reubenin perässä kuin alistettu koiranpentu. Portaat tuntuivat raskailta kulkea kuin jokainen askel olisi vienyt minua lähemmäs kuolemaa. En edes tiennyt mikä oli kuolema enkä myöskään pelännyt sitä. Miten pelätä sellaista josta ei tiedä mitään? Yhtäkkiä tajusin, että olimme kulkeneet portaat ylös asti. Tungin kädet syvemmälle taskuihin ja laahustin Reubenin perässä hänen toimistoonsa. Mustahiuksinen mies asettui pöydän toiselle puolelle, siististi asetettujen paperipinojen taakse.

‘’Istukaa.’’ Mies nyökkäsi kohti kahta tuolia pöydän edessä. Kaikki asiat toimistossa olivat kuin meille aseteltu; se hämmensi minua suuresti. Reuben oli selvästi halunnut vain minut mukaansa, joten Lilithin piti olla hänelle yllätys, ‘’Tyttäreni tuli eilen Lucianin kanssa hyvin huonossa kunnossa.’’ Mies joutui puremaan hampaitaan yhteen, katse suorastaan porautuneena minuun. Vastasin katseeseen välinpitämättömästi.

‘’Nimenomaan, Lucianin kanssa. Miten minä liityn mihinkään?’’ Kysyin kuivasti kohottaen katsettani aavistuksen. Isäni oli aina halunnut kreiviksi, uhmannut Reubenia hyvin usein ja oma uhmakkuuteni Reubenia kohtaan ei parantanut asiaa. Edessäni istuvan miehen katse muuttui nopeasti synkäksi ja hän ryhdistäytyi tuolillaan. Se oli kuin uhkaus; jos en lopettaisi heti pelleilyäni niin pian sattuisi.

‘’Lucian kyllä kertoi mitä teit. Satutit tytärtäni.’’ Reuben vastasi kolkosti, ‘’Näin kyllä millaista jälkeä olit saanut aikaiseksi.’’ Se oli kuin isku vatsaan; kreivi syytti minua tyttärensä vahingoittamisesta, vaikka minä olin se joka oli auttanut hänen tyttärensä pulasta. Ilman minua Darmaine saattaisi maata kuolleena jostain. Lucianin syyttelyt eivät todella olleet mitään tähän verrattuna. Kreivin sanat saivat kylmyyden kulkemaan lävitseni. Toisenlainen kylmyys ja synkkyys valtasi minut. Tunteitani oli loukattu, minua oli satutettu. Se oli kivuliaampaa kuin annoin näyttää, mutta sen muutoksen saattoi huomata; silmieni väri muuttui lähes mustaksi ja tietynlainen tumma aura valtasi kehoni. Sen pystyi aistimaan ja jokin Reubenissa hätkähti. Kuin hän olisi muistanut jotakin.

‘’Olet kuin isäsi.’’ Hätkähdin miehen sanoja; hän oli verrannut minua juuri omaan isääni - murhaajaan. En voinut mitään tunnemyrskylle joka velloi sisälläni repien minua pieniksi palasiksi. Halusin raivota, mutta myös itkeä. Minun oli pakko kääntää katseeni hetkeksi pois miehen sinisistä silmistä. Vain hetkeksi, ennen kuin nousin ylös tuolilta. Laskin käteni puiselle työpöydälle.

‘’Jos kerta väität minua murhaajaksi, miksi lapsesi ei ole jo kuollut?’’ En voinut mitään kierolle virneelle joka kohosi kasvoilleni sanojen myötä. Se oli ainoa asia jonka ehdin sanoa, koska viimeisten sanojen jälkeen tunsin lyönnin poskellani. Ei se ollut mitään verrattuna lyönteihin joita olin ottanut vastaan, mutta yllätyin asiasta niin paljon, että meinasin kaatua. Vain Lilithin nopeat, kissamaiset refleksit pitivät minut pystyssä. Vilkaisin sivusilmällä punahiuksista naista joka irrotti otteensa minusta lähes oitis tajutessaan mitä oli tehnyt. Käännyin Reubenia kohti kohottaen kasvoilleni aivan liian lämpimän ja ystävällisen hymyn; se tarkoitti selvästi ongelmia ja tiesin myös Reubenin tietävän sen - vaikka mitä nuori pojankloppi voisi vuosikymmeniä vanhemmalle kreiville tehdä? Nyökkäsin Lilithille kääntyen kohti ovea. Lilith oli jo astellut nopein askelin ovelle vaalea käsi ovenkahvalle aseteltuna. Ehdin astua pari askelta, kunnes vilkaisin taakseni Reubenia pilke silmäkulmassa.

‘’En ole isäni, mutta jos tahdot niin voin olla kymmenen kertaa häntä pahempi.’’ Äänen oli vaarallisen tasainen, pehmeän hiljainen. Vain hetken saatoin kenties nähdä pienen pelon hänen kasvoillaan, mutta se katosi nopeasti tyyneyden alle. Hän oli hyvä kreivi, sitä ei käynyt kieltäminen. Lilith piti minulle ovea auki minun astellessa ulos toimistosta. Vilkaisin Lilithiä joka ei sanonut mitään, kulki vain hiljaa vierelläni. Olin kiitollinen naiselle; hän pysyi vierelläni ja osasi pitää päänsä kiinni juuri oikeissa hetkissä - useimmiten. Yllätyksekseni kierreportaista asteli tuttu sinitukkainen naisenalku. Synkkä aura, pelottavan kylmä katse ja tietynlainen jäykkyys välittyi minusta selvästi, mutta naista näytti siitä huolimatta enemmän hämmentävän se, että en edes katsonut häntä kävellessäni ohi. Ehdin kuitenkin nähdä, että tyttö oli yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon eilisen. Aloin laskeutua kierreportaita alas, mutta katsoin vielä kohti Reubenin toimistoa ja hämmennykseksi tajusin tuijottavan suoraan Darmainea silmiin; jokin katseessani kuitenkin kieli vaarallisuudesta. Laskin katseeni alas vasta silloin kun tiesin, että Darmaine ei enää voinut nähdä minua. Samalla kun kuljimme kohti alakertaa niin kirosin hiljaa mielessäni kaikki asiat joita mieleeni tuli.

‘’Tapan sen pikkunilkin.’’ Ärähdin yhtäkkiä ja Lilith tuntui hätkähtävän. Nainen siirsi punaiset hiukset silmiltään ja vilkaisi minua kulmiensa alta. Hän tiesi minun olevan tosissaan, mutta tiesi myös sen, että en tekisi sitä. Se oli ristiriitaista, tiesin sen. Vain Arden esti minua tekemästä sitä. Veljeni tarvitsi minua ja kotimme oli Linnassa.

‘’Kenet?’’ Lilith kysyi hypellen viimeiset portaat jotka johtivat aulaan. Kuljin aulan poikki suuremmin välittämättä ihmisten katseista. Jäin hetkeksi seisomaan viileään aulaan vain katsoakseni ympärilleni. Etsin jotakin harvinaisen tuttua, mutta hermoja raastavaa ja tappavaa. Ruskeahiuksista miestä.

‘’Lucianin.’’ Tokaisin kolkosti vain huomatakseni tuttuakin tutumman ruskeaverikön pihamaalla jonkin viattoman tyttörukan kimpussa - jonkun sellaisen, jonka henki oli minulle mitätön. Lucian taas.. Jo pelkkä hänen näkemisensä repi sieluani kahtia. Ärähdin kyllästyneenä ja painauduin takaisin aulan seinää vasten huolettomasti kädet koukistetuilla polvilla.

Vastaus:

Oh! Mun posket oikein lämpiää tätä lukiessa. Mä niin tuun mässäilemään kaikilla pienillä ykstyiskohdilla jotka toit esille.

Alku oli jäykkä, niin kuin sanoit, mutta kun pääsit vauhtiin, pääsit vauhtiin kunnolla. Ajankäyttö, alkua lukuunottamatta, oli hyvä ja nautin ihan helvetisti koko toimisto-kohtauksesta. Ah, voi väärinymmärrettyä Azraa ja typerää vasikoivaa Luciania. Kuvailit niin hienosti Azran pääkopan tapahtumia, oon hiton ylpee susta.

Pari pientä kritiikkiä. Inasen liikaa kappalejakoja. Ihan jokaisen puheenvuoron alettua ei tarvii, vain sellaisten jotka muuttaa tarinan suuntaa jotenkin. Varsinkin tossa lopussa viimeset kolme kappalejakoo puheenvuorojen kohdalla on liikaa.
Toinen oli alku, kappas kappas. Ehkä pikkasen paremmin olisin toivonu kuvailua mitä tapahtu. Mun oli ihan pakko lukee omaa tarinaani samalla, koska en ollu varma missä kohtaa mentiin.

Tästä tarinasta voi muodostua vaikka ja mitä :D Et odotas vaan seuraavaa.
Pisteet: 18 p.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

01.06.2018 15:16
Luku 2 → Lilith

Kuljin pitkin Linnan käytäviä kädet taskuissa ja mitäänsanomaton maski kasvoilla. Punaiset silmät seurasivat Linnan kolkkoa koristusta suorastaan väsyneenä; Drake ei tulisi oppimaan kerrasta joten Ardenin täytyi oppia olemaan varuillaan. Tunsin miten adrenaliini valui kehostani kuin vesipisarat konsanaan, joka aiheutti kipuaallon kehooni. Tunsin miten jalkani eivät yhtäkkiä jaksaneet kantaa ruumistani ja miten voimat kuihtui minusta kuin kuoleva kukka. Tarrauduin seinään kiinni, kylmään kiveen nojaten ja silmät sulkien. Oli pakko jaksaa eteenpäin, kipu hellittäisi ajan kanssa. Rauhoitin kiihtynyttä hengitystäni avaten hitaasti silmäni katse pysyen katossa. Laskin lukuja päässäni jotta sain ajatukseni muualle. Lopulta irtaannuin seinästä ja lähdin askeltamaan kohti huonetta. Pysyin lähellä seinää edelleen laskien lukuja kunnes vihdoin pääsin huoneen ovelle. Tarttuessani kahvaan pääni löi tyhjää; yhtäkään ajatusta ei kulkenut aivoissani. Työnnyin sisään jokseenkin aggressiivisesti ja ennen kuin romahdin sänkyyn, niin pesin verijäljet kasvoiltani. Viileä vesi teki hyvää tuleville mustelmille ja kivulle, joka jylläsi kehossani. Päästin suustani huokauksen samalla kun istuin pehmeälle sängylle silmät sulkeutuen. Mieleni löi edelleen tyhjää ja tyydyin siksi vain keskittymään hengitykseeni. Monen minuutin jälkeen sain ajatukseni järjestykseen ja päätin lähteä juoksemaan ulos omaksi ilokseni. Tunsin luissa asti tulevan sateen ja ukkosen; ehdottomasti parhain sää metsässä juoksenteluun.

Kipu tuntui hiljalleen muuttavan muotoaan kokoaikaisesta, jumalattomasta kivusta suorastaan rauhalliseen jomotukseen. Hymy kiiri kasvoilleni samalla kun kuljin hiljaisilla käytävillä keskittyen lähinnä matkantekoon ja askeliin, jotka olivat hiljaisia ja suorastaan kissamaisen vaanivia vaikka näytin ulkoapäin hyvin välinpitämättömältä. Kuljin portaat jo nopeammin hyppien viimeiset askelmat. Isot ovet häämöttivät edessä, mutta ovella noukkui pieni porukka nuoria muodonmuuttajia; kenties minua pari vuotta nuorempia. Tungin kädet farkkujen taskuihin. Minun ei tarvinnut muodostaa kasvoilleni mitään ilmettä, koska näytin tylyltä ja kylmältä valmiiksi edes tarkoittamatta sitä. Kuljin lähemmäs nuorisoa katse kiertäen porukkaa suorastaan arvioivasti. Ei mitään mikä olisi pahemmin herättänyt mielenkiintoa. Porukassa seisoi kaksi tyttöä jotka suorastaan hieroivat itseään kahta poikaa vasten. Kaksi muuta poikaa tuijottivat tilannetta tietynlainen paheksunta katseessaan. Kukaan ei tuntunut huomaavan minua joten tiesin, että tilanteesta tulisi suorastaan huvittava.

‘’Väistykää.’’ Jokin äänessäni vaikutti nuoriin nopeasti, koska he väistyivät kuin salamaniskusta saaneena. En sanonut mitään kävellessäni ohi ja avatessa oven. Heti kun olin päässyt kauemmas Linnasta niin muutuin ketuksi. Muodonmuuttajat olivat kadonneet ulkoa tulevan sateen takia; se vaikutti minusta huvittavalta. Jatkoin matkaa rauhallisesti jolkottaen. Tassuni koskettivat kosteaa sammalta saaden energian virtaamaan kehossa ja saaden minut juoksemaan entistä kovempaa. Tunsin vesipisarat turkillani samalla kun juoksin eteenpäin jolloin minun oli pakko hidastaa vain, jotta tuntisin kunnolla sateen tuoksun ja viileät pisarat turkilla. Jatkoin matkaa paljon rauhallisemmin samalla hengittäen raitista ilmaa. Jatkoin matkaa sateessa huomaten yhtäkkiä liikettä lähettyvillä. Kuljin nopeammin, mutta samalla myös varovasti yrittämättä pitää ääntä. Istuin puiden varjoon tuijottamaan tutun tytön tanssimista. En tiennyt mitä se minussa herätti; kaipuuta jotakin kohtaan vai rauhallisuutta ja tyyneyttä. Tovin sain vain tarkkailla, mutta pian tyttöä häirittiin; Lucian Grey. Nousin ylös paikaltani ja lähdin astelemaan varovasti pois päin vaikka kuuntelin samalla keskustelua joka eteni jopa tylsästi eteenpäin. Hyppäsin parin kiven ylitse pysähtyen sitten nopeasti katsoen tytön ja Lucianin tilannetta; se ei näyttänyt etenevän oikeastaan mihinkään suuntaan, vaikka Lucianin flirttailu olikin ilmiselvää. Lähdin kohti Linnaa kyllästyneenä jolkottaen litimärkä turkki painaen kuin kivi. Ukkosen jyrinä ja salamoiden tanssi taivaalla saivat synkkyyden niin ympäristöön kuin mieleeni. Matkani taittui yllättävän nopeasti, koska en ajatellut mitään; en tuntenut kipua saatika väsymystä. Lisäsin vauhtia aavistuksen nimittäin tunsin Linnan lähettyvillä ja tuttu ympäristö sekä yksinäisyys innosti minua. Hidastin metsän laidalla muuttuen ihmismuotoon vetäytyen sitten varjoihin. Ristin kädet rinnalleni ja nojasin puuhun antaen pisaroiden tippua ylleni. Yhtäkkiä kuulin suorastaan ärsyttävän kovia ääniä lähettyvilläni. Avasin silmäni vain huomatakseni, että tyttö oli lysähtänyt hyvin lähelle minua. Tuijotin tyttöä kylmästi tämän tuijottaen minua silmiin jokseenkin hämmentyneenä. Yhtäkkiä tyttö lähti juoksemaan kohti Linnaan ja sai huvittuneen virneen kohoamaan kasvoilleni. Riisuin yltäni mustan nahkatakin kävellen keskelle pihaa. Kohotin katseeni taivaaseen sulkien kuitenkin silmäni. Kuulin askeleet jo kaukaa, mutta en välittänyt. En välittänyt mistään sillä hetkellä.

‘’Minne Darmaine katosi?’’ Lucian kysyi läheltä ääni matalana jopa jokseenkin syyttävänä. Hetkeen en avannut silmiäni tai vastannut miehelle. Viileä vesi lievitti kipua, joka ilmeni ihmismuodossa pahempana. Hiljalleen laskin pääni alemmas vilkaisten sitten Luciania sivusilmällä.

‘’Sisälle.’’ Tokaisin kolkosti saaden miehen tuhahtamaan. En sanonut mitään miehelle, joka olisi selvästi halunnut kertoa mielipiteensä minusta tai olemassa olostani. Lähdin astelemaan kohti Linnan ovia samalla avaten kauluspaidan nappeja. Tytön nimi oli Darmaine - kenties minun oli muistettava se. Tiesin kuitenkin, että tulisin unohtamaan nimen heti kun saisin muuta ajateltavaa. Työnsin oven auki ja reippain askelin kuljin aulassa kunnes pysähdyin. Vesi tipahteli pisaroina lattialle kastellen sen hiljalleen. Korjasin ryhtini ennen kuin juoksin portaat ylös nopein askelin ja pitkin käytävää. Pysähdyin pienen asunnon ovelle ja pujahdin sisälle varovasti. Kuulin Ardenin hiljaisen tuhinan. Vilkaisin nopeasti Ardenin huoneeseen; poika nukkui sängyllä käpertyneenä sikiöasentoon kuin pikkulapsi. Hymähdin hiljaisesti ja riisuin märät vaatteet yltäni laittaen ne sitten tuolin selkänojalle kuivumaan. Kuulin vaimean koputuksen ovelta ja ilman pohtimista tai epäröintiä menin ovelle. Kohtasin ruskeasilmäisen naisen, joka kumartui aivan lähelle kasvojani virne huulillaan.

‘’Azra - rakkahin, lähde ulos.’’ Nainen heilautti hiuksiaan leikkisä hymynvire huulillaan samalla pyörähtäen ympäri musta mekko heilahtaen. Tuijotin tyttöä hiljaisesti huokaisten. Astuin ulos huoneistosta sulkien oven perässäni. Muutuin ketuksi ja lähdin kulkemaan minun ikäiseni naisen vieressä. Lilith hyppäsi joka toisella askeleella ylös aiheuttaen meteliä enemmän kuin olin olettanut. Läheinen ovi avautuikin ja tuntematon mies mulkoili Lilithiä hyvin murhaavasti.

‘’Mitä luulet tekeväsi?!’’ Mies suorastaan ärisi, ‘’Nukumme täällä.’’ Kuuntelin keskustelua ärtyneesti, mutta puuttumatta. Lilith nimittäin kohotti kasvoilleen pehmeän hymyn joka kieli aivan muusta kuin ystävällisyydestä. Istuin maahan kietoen häntäni lähelle etutassujani. Tunsin olevani eri ihminen Lilithin kanssa.

‘’Ulkoilutan kettuani.’’ Nainen virnisti saaden miehen katsomaan vihdoin minua; hän kohtasi punaiset silmäni ja samalla sekunnilla tajusi minut Azraeliksi. Miehen reaktio oli hyvin huvittava; hän muuttui kirkkaanpunaisesta valkoiseksi kuin lakana. Nopeasti isomahainen sängen omaava mies katosi huoneistoon takaisin Lilithin kääntyessä minua kohti, hymyillen ja näyttäen peukaloaan. Pyöräytin silmiäni jatkaen jolkottelua naisen lähettyvillä. Portaat jouduin hyppimään alas, kunnes punertavat hiukset omaava nainen otti minut syliinsä ja kantoi alas asti. Se tuntui todella tyhmälle ja kun Lilith ei laskenut minua heti, niin puraisin naista käteen tämän tiputtaessa minut alas nopeasti. Aula oli tyhjä ja hiljainen, joten muutuin takaisin ihmismuotoon.

‘’Älä kanna minua.’’ Murahdin ärtyneesti naisen vain nostaessa kätensä ilmaan huvittuneena. Yhtäkkiä Lilith kumarsi syvään saaden minut kohottamaan katseeni aavistuksen.

‘’Mitä vain tahdotte, kuninkaani.’’ Nainen hykersi kohottaen katseensa aavistuksen jotta näkisi ilmeeni. Käännyin kohti ovea peittääkseni huvittuneen ilmeeni. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen paljaalla selälläni ja leuan olkapäälläni. Vilkaisin sivusilmällä naista joka tuijotti minua hymy huulillaan. Oli outoa nähdä nainen niin lähellä; me olimme joskus seurustelleet, mutta olin kyllästynyt. Siitä huolimatta Lilith oli roikkunut seurassani kuin takiainen. Astuin askeleen eteenpäin jotta nainen ei saisi mitään muuta ideaa.

“Lilith.” Lausuin naisen nimen matalasti vaarallinen sävy äänessä. Punatukkainen kaunotar mutristi huuliaan ristien kätensä rinnalleen. Lähdin astelemaan reippain askelin kohti ovia joista olin kulkenut päivän aikana aivan liian monta kertaa. Heti kun ovi aukeni niin muutuin ketuksi. Jolkotin pihalla rauhalliseen tahtiin hetkisen, mutta minun matkanteon esti iso kissapeto joka hyökkäsi kimppuuni oikealta. Pian makasin maassa mulkoillen kylmästi isoa valkoharmaata ilvestä. Lilith näytti voitonriemuiselta jopa eläimenä. Näykkäisin kissapetoa jotta saisin tämän kaikkoamaan lähettyviltäni, mutta siitä ei tullut mitään; Lilith tuntui vain pysyvän entistä enemmän lähelläni. Lilith ei päästänyt minua ylös ja tuntui, että pienimuotoinen kiukku kalvasi mieltäni. Upotin terävät hampaat ilveksen tassuun joka reagoi hyppäämällä kauemmas. Nousin ylös ja luimistin naiselle joka kumartui aavistuksen paljastaen sitten hampaansa. Nopeasti kasvoilleni palasi kylmä ja suorastaan välinpitämätön ilme. Lilith astui nopeasti askeleen taaksepäin kuin rauhoittaen minua. Se jokseenkin huvitti minua. Paras ystäväni ja takiaiseni pelkäsi minua. Saatoin olla mieleltäni sairas, koska nautin tilanteesta. Yhtäkkiä huomioni vei sinihiuksinen nainen joka juoksi ympärilleen katsomatta pihan poikki. Nainen oli Darmaine; Lucianin ilmiselvä ihastus ja paskojen flirttailun kohde. Miettimättä asiaa sen enempää niin lähdin perään. Vilkaisin nopeasti taakseni vain huomatakseni punertavahiuksisen naisen tuijottavan perääni verta vuotava haava kädessään. Käänsin huomioni edessäpäin kulkevaan peuraan joka juoksi aivan liian nopeasti mielestäni; liukas polku koituisi kohtaloksi jos iso eläin jatkaisi samaa vauhtia.

Miksi halusin seurata? En tuntenut koko muodonmuuttajaa. Pysyin vain vaivoin sateen kastelemalla tiellä samalla kun ajatukseni hyppivät laidasta laitaan häiriten keskittymistä ja tasapainoa.

Vastaus:

Oi voi voi, mihin tämä johtaakaan!
Hyvä tarina oli taas kerran, muutama kritiikki kuitenkin tulee.
Pari kirjotusvirhettä, ei mitään erikoista. Vähän tahdot toistaa samoja asioita ja sanoja pienen aikavälin sisällä. Se teki tästä vähän tönkköä luettavaa. Yritä ettiä enemmän korvaavia sanoja, kyl sulla pääkopassa sanoja on kuhan kaivat vaan.
Alku tarinassa oli aika hyvä, sait hienosti kuvailtua ja ajankäyttö oli hyvää, mutta loppu rupes kirimään. Selvästi halusit tarinan vain loppuun.

Näillä eväillä seuraavaan tarinaan. Tästä tulee 14 p.

~ Darmaine

Nimi: Yaryar

28.05.2018 21:22
Luku 1 → Nallekarhu

Makasin sängyssä silmät tuijottaen kattoa. Kuulin askeleet, joissa oli tiettyä rytmiä ja iloisuutta. Ovi kävi ja pian pörröinen hiuspehko ilmestyi ovelle. Pojanklopilla oli iloinen hymy huulillaan ja silmissään tämän hypähdellessä päkiöillään. Vilkaisin poikaa sivusilmällä sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Kohotin toisen käteni koskettaen seinää vierelläni.

‘’Azra, nouse ylös! Ulkona on ihana sää.’’ Arden iloitsi levitellen käsiään mustat hiukset liikahdellen samalla tippuen hänen silmilleen. Minä en innostunut ajatuksesta mennä näin aamuvarhaisella juoksemaan ulos.

‘’Joo.. Niin varmasti.’’ Murahdin kyllästyneesti siirtäen katseeni takaisin kattoon. Meni pari sekuntia ja Arden repi minut väkivalloin alas sängystä. Suustani karkasi monen monta kirosanaa. Hitaasti nousin ylös ja mulkaisin veljeäni joka oli laittanut kätensä selän taakse samalla vihellellen etsien katosta jotakin mielenkiintoista. Purin hampaani yhteen yrittäen rauhoittaa itseni, ‘’Mennään sitten.’’ Tokaisin kolkosti hätistäen veljeni huoneesta. Avasin pienen vaatekaapin tuijottaen sisältöä väsyneesti. En tuntunut löytävän kaapista mitään ihmeellistä, jolloin päädyin tuttuihin farkkuihin ja nahkatakkiin. Valkoinen kauluspaita tuntui äkisti ainoalta vaihtoehdolta, joka edes jollain tasolla näytti hyvälle.

‘’Koska sä olet alkanut katsomaan ulkonäköä?’’ Arden kysyi ovenkarmiin nojaten kädet ristissä. En vastannut hetkeen mitään, koska en todella tiennyt vastausta. En pahemmin katsonut ulkonäköäni, mutta Arden oli oikeassa; olin pukeutunut jopa jokseenkin siisteihin vaatteisiin. Kohautin olkapäitäni ja kävelin pikkuveljeni ohitse tönäisten tätä kevyesti. Miehenalku rakasti minun ärsyttämistä ja teki sitä usein - liian usein jos minulta kysyttäisiin. Avasin asunnon oven joka narahti aavistuksen kuin tervehdykseksi. Arden hyppelehti ohitseni pitkin askelin hyräillen tuttua sävelmää. Kuljin kädet taskussa iloisen pojan vanavedessä kuin vastakohta. Portaat kuitenkin suorastaan juoksin Ardenin lähettyvillä katse koko ajan nuorukaisessa. Jokin tuttu haju tai kenties tuoksu eksyi nenääni, mutta en tunnistanut sen lähdettä. Vilkaisin ympärilleni juuri ennen kuin hyppäsin viimeiset porrasaskelmat. Aulassa kulki monen monta tuttua ja vähemmän tuttua kasvoa, mutta jokainen näytti tunnistavan minut edes osittain, koska kiersivät vähän kauempaa. Huomasin yhtäkkiä Reubenin, jonka katse porautui omaani. Vastasin katseeseen samanlainen kylmä ja välinpitämätön katse silmissä kuin aina. Yhtäkkiä mieleeni muistui eilinen musta peura ja lyhyellä päättelyllä tajusin kyseessä olevan itse Kreivin tytär. Yhtäkkiä tein jotain tavallisesta poikkeavaa; kohotin kasvoilleni suorastaan ilkikurisen virneen, ennen kuin lähdin saattamaan Ardenia kohti aulan ovia. Mitä lähemmäs Reubenia pääsin niin sitä nopeammaksi askeleeni muuttui. Vasta kun viileä ulkoilma tuli minua vastaan niin hidastin vauhtiani. Poika muuttui heti ketuksi kun pääsi pois ihmisten lähettyville.

Lähdin juoksemaan veljeni vierellä ihmisenä hetken, kunnes kesken juoksun muutuin mustaksi petoeläimeksi. Kuljin lähellä pikkuveljeäni samalla kuitenkin nauttien rauhallisuudesta ja viileydestä. Pidensin askeliani päästäkseni kauemmas linnasta ja Ardenista. Vain toisesta onnistuin pääsemään eroon. Tunsin miten kivet painautuivat tassujani vasten ja mitä nopeampaa juoksin, niin sitä enemmän vahinkoa sain aikaiseksi. Linnun laulu ja veden vaimea solina saivat hiljalleen kehoni rauhoittumaan ja vauhtini hidastumaan. Pysähdyin pienelle purolle juomaan ja odottamaan Ardenia. Punaiset silmäni seurasivat luontoa kuin etsien jotakin. Olin niin keskittynyt etsimiseen, että en huomannut punaturkkista kettua joka vaani varjoissa. Kohotin hitaasti katseeni ja käännyin puolittain ympäri katsoakseni taakseni. Punertava eläin liikahti varjoissa ja samantien kettu jäi kiinni. Tuijotin eläintä hiljaa kuin arvioiden; se ei ollut muodonmuuttaja. Odotin, että eläin saisi aikaiseksi lähteä pois ja voisin rauhassa odottaa Ardenia. Pian seuralaiseni saapuikin hengästyneenä ja suorastaan hukuttautui puroon. Seurasin pikkuveljen touhuja huvittuneena samalla päätäni pudistaen.

Jatkoin matkaa rauhallisesti ravaten jotta pojankloppi pysyisi perässäni tekemättä kuolemaa. Askeleeni olivat verkkaisia ja kevyitä joka muistutti lentämisestä. Vilkaisin taakseni ja tajusin, että Arden oli muuttunut takaisin ihmiseksi pörröttäen takkuisia hiuksiaan. Askelsin hänen eteensä ja istuin katse hänen punertavan sävyisissä silmissään kuin kysyen, että miksi hän seisoi siinä niin vaivaantuneen näköisenä.

“Anteeks, mun täytyy mennä takaisin.” Poika nyökkäsi syvään ja lähti juoksemaan takaisin päin samalla muuttuen ketuksi. Arden oli ollut aina minua pienempi, joten meidät oli helppo tunnistaa. Seurasin tovin metsikköä veljeni kadottua näköpiiristä ennen kuin jatkoin lenkkiä tällä kertaa juosten, koska minun ei tarvinnut odottaa ketään. Juoksin eteenpäin rauhalliseen tahtiin pitäen hengitykseni tasaisena jotta jaksaisin loppu matkan takaisin juoksemalla. Aamun sarastus ja kultaiset auringon säteet siivittivät matkaani takaisin kohti linnaa. Tunsin miten kivet, oksat ja lehdet liikkuivat tassujen alla. Luonnon läheisyys rentoutti minua yllättävän paljon ja sai minusta uusia puolia esille sekä tietynlaista innokkuutta. Lisäsin aavistuksen vauhtia jo valmiiksi kovaan vauhtiin hypätäkseni solisevan puron ylitse. Kuulin veden loiskahduksen pienien kivien ropistessa viileään veteen ja nopeasti veden solina jäi kauaksi taakse matkan jatkuessa. Hiljalleen hidastin vauhtiani kävelyksi saadakseni hengityksen tasaantumaan; hyppiminen ei ollut minua varten. Kuulin varovaista rapinaa lähettyviltä ja kuin taikaiskusta nostin katseeni haistellakseni viileää ilmaa. Huomasin pian jonkinnäköisen hiiren lähettyvillä ja hetken tarkastelun jälkeen tiesin, että se ei ollut muodonmuuttaja. Pudottauduin maahan hiljaiseksi vaanimaan, mutta kun hiiri ei hetkeen liikkunut niin päätin hypätä ponnistaen takajaloilla vauhtia ja juuri ennen kuin etutassut koskettivat maahan niin toisella tassulla tartuin pienen jyrsijän häntään jotta hiiri ei karkaisi. Yksi puraisu ja eläin makasi velttona suussani. Kuullessani vaimeat äänet jotka muistuttivat paljon hyppimistä niin suorastaan juosten piilouduin läheiseen pensaikkoon kuollut hiiri suussa. Kumarruin aluskasvillisuuden sekaan pitäen silmällä ohi hyppivää mustaa peuraa joka kuitenkin oli nopeasti kadonnut pois näkökentästä. Tunnistin hajun ja tiesin, että peuran oli pakko olla Reubenin tytär - en ollut koskaan viitsinyt opetella tytön nimeä.

Hetken odottelun jälkeen jatkoin matkaa kohti Linnaa kantaen hiirtä suussani kuin se olisi suurikin saalis. Saatoin kuulla jo kaukaa kiivasta keskustelua joka sai jalkoihin liikettä ja pian juoksin pitkin tuttua metsää jälleen kuluttaen energiaan. Onnekseni minun ei tarvinnut kauaa juosta, koska pian seisoin metsän tuomassa varjossa lähellä Linnan pihaa, jonka keskellä seisoi Arden ja Drake; ei ollut ensimmäinen kerta kun kaksikko oli riitelemässä. Suustani karkasi huokaisu ja suorastaan ärtyneenä laskin hiiren maahan kauemmas muista kuin lahjaksi jollekin joka tarvitsi sitä enemmän kuin minä, vaikka todellisuudessa olisin halunnut syödä sen itse. Astelin lähemmäs kaksikkoa joka oli kerännyt paljon uteliaita katseita. Samalla kävellessä muutuin takaisin ihmiseksi rauhallisen kylmä ja laskelmoiva katse silmissä. Askeleeni eivät paljastaneet sisällä vellovaa kireyttä, jonka aiheuttaja oli Drake. Suorastaan välinpitämättömästi laskin käteni Ardenin olkapäälle.

‘’Onko täällä ongelmia?’’ Ääneni kylmyys ja Drakeen suunnattu katse saivat isokokoisen miehen alun tuhahtamaan. Siirsin pikkuveljeni aavistuksen rajummin kauemmas kun Drake alkoi suorastaan käärimään hihojaan. Näytin kirpulta hänen lähellään, mutta minulla ei ollut aikomustakaan paeta paikalta. Mies oli juuri niin tyhmä kuin muistinkin; hyökkäsi suin päin arvioimatta tilannetta lainkaan. Pari sekuntia ja Drake kompuroi kauempana. Rauhallisin askelin kuljin pienessä muodonmuuttajien muodostamassa kehässä tarkkaillen vastustajaa kiirehtimättä. Drake tuntui kiehuvan raivosta joka sai minut suorastaan hyvilleen. Oli aina ihanaa suututtaa joku tuolla tavoin. Drake syöksyi eteenpäin kiroillen hyvin äänekkäästi. Seurasin tyynesti miehen liikkumista ja se tuntui ärsyttävän häntä yhä enemmän. Pari hetkeä myöhemmin minun oli pakko liikkua paikaltani ja päätin tehdä jotakin tappelulle; miehen lähestyessä minua jälleen niin en liikkunutkaan, vaan odotin kiltisti kun Drake lähestyi minua. Yksi yllättävä, mutta kova lyönti mahaan hämmensi hetkeksi. Meni pari sekuntia ja mies oli taas kunnossa. Hän näytti kostavan lyöntini ja suurikokoinen nyrkki osui leukaani. Purin hampaani yhteen estääkseni kivun tulvahtamasta kovana kehooni, koska muuten seisoisin toimettomana Draken hakatessa. Sylkäisin verta suustani ja astuen sitten askeleen lähemmäs tummat silmät huvittuneena tuikkien. Suustani karkasi kevyt naurahdus.

‘’Katsos, et olekaan pelkkä nallekarhu.’’ Hymähdin hiljaisesti siirtäen hiuksia silmiltäni. Harmikseni saatoin todeta, että nallekarhu Drakelle oli mennyt lyönnin tuoma kunnia päähän joten hänestä tuli entistäkin tyhmempi ja paljon hitaampi. Kauaa en seissyt toimettomana vaan otin kiinni ruskeahiuksisen miehen niskasta ja iskin polvella jalkoväliin. Nopeasti mies oli polvillaan maassa kiroillen jälleen yllättävän hiljaa. Polvistuin miehenalun eteen punaiset silmät sirrillään, ‘’Et katso, puhu saatika koske pikkuveljeeni tai en ole näin kiltti seuraavalla kerralla.’’ Se oli hiljainen uhkaus, jonka vain jättiläinen kuuli. Nousin ylös kääntyen sitten Ardenia kohti silmät tummuneena. Pojankloppi kohotti kätensä ylös kuin antautuen.

‘’Nenästäsi tulee verta..’’ Pikkuveljeni mutisi hiljaa ja tajusin asian vasta nyt joka sai minut pyyhkimään kasvojani ärtyneenä. Lopulta tajusin, että veri tulisi vain leviämään kasvoillani jos en saisi vettä jostain, joten päätin jättää veren kuivumaan kasvoilleni - se oli parempi vaihtoehto kuin koko naama veressä. Olin niin keskittynyt kasvoihini, että kun vihdoin kohotin katseeni niin huomasin pihamaalla seisovan tytön, jonka tajusin nopeasti olevan samainen olento kuin metsässä oleva peura. Vilkaisin pikkuveljeäni hiljaisesti, mutta Arden oli keskittynyt jo muihin asioihin niin kiihkeästi, että ei olisi huomannut edes metsästä rynnistävää tiikeriä. Pyöräytin silmiäni ja tungin kädet taskuihin kävellessä samalla varjoisaa linnaa kohti näyttäen samalla rajulta ja välinpitämättömältä.

Vastaus:

Ooo mun rinnassa kiehuu, haluan lisää!

Okei, jotain rakentavaako pitäis keksiä. Muutama kirjotusvirhe, kuten itekkin huomasit, mutta ei mitään liian häiritsevää :D Ainoot mitkä häiritsee vähän on noi sun heittomerkit puheenvuorojen edessä. Miksi eripäin olevat heittomerkit eikä "-merkkiä. Se on hämmentävää.
Nyt siihen oikeesti rakentavaan osioon. Tarina kulki hyvin eteenpäin, eikä tekstiin kyllästynyt. Kuvailet ympäristöä hyvin mutta mä kaipaisin Azraelin omien tunteiden ja tuntemusten kuvailua. Varsinkin tuohon tappelukohtaan olis saanu nätisti lisää jos olisit kuvaillut vähän enemmän sitä kipua mitä lyönti kasvoille tuo :D

Öäääh saat tästä 17 p. Mä jään odottaan seuraavaa tarinaa!

~ Darmaine

©2018 Maaginen Alwyen - suntuubi.com